Retriitti

retriittiHuomenna tulee tauko tähän kaikkeen kiireeseen ja kiiruhtamiseen.

Olen jo kauan lukenut kiinnostuneena hiljaisuuden retriiteistä ja uteliaisuus on vain kasvanut. Samalla kun tämä syksy on antanut paljon, mutta myös vaatinut paljon, olen alkanut tutkailla asiaa vakavemmin. Ajatuksena on siis lähteä jonnekin luonnon äärelle hiljentymään, koko aikana ei puhuta yhtään mitään. Retriittiin ei siis mennä sosialisoimaan tai tutustumaan tai tekemään kavereita, vaan lepäämään hiljaisuudessa. Kännykät ja tietokoneet jätetään kotiin, unohdetaan työasiat ja vain ollaan. Retriitissä meditoidaan ja kuunnellaan musiikkia yhdessä, mutta aikaa jää myös itsekseen ulkoiluun ja mietiskelyyn, lukemiseen ja itsensä tutkimiseen. Kuulostaa täydelliseltä.

Huomasin, että retriittien tarjonta on laajaa: tälle syksylle löytyi vaikka kuinka erilaisia hiljaisuuden retriittejä eri puolelle Suomea. Varasin siis jo ajoissa yhden kolmipäiväisen vapaaksi työharjoittelusta ja pohdin useammasta samalle viikonlopulle osuneesta vaihtoehdosta, minnepäin Suomea lähden retriitille. Tällä kertaa Itä-Suomi kutsuu, seurakunnan järjestämänä pääsen aika edullisesti matkaamaan ja hiljentymään yksin täysin uusiin maisemiin.

Aika jännittävää lähteä taas yksin reissuun, tällä kertaa ainakaan ei voi tulla negatiivisia ihmisiä avautumaan minulle, kun kukaan ei puhu mitään. Eli toivottavasti siinä mielessä parempi mahdollisuus itsensä tutkiskeluun kuin esimerkiksi kuntoutus. On myös erilaista olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa, muiden ihmisten ollessa läsnä, mutta puhumatta.

Odotan innolla.

Pikkuveikka

pikkuveliOlen niin onnellinen.

Olen aiemminkin puhunut pikkusisaruksestani täällä, mutta nyt kerron enemmän. Minulla on mitä ihanin pikkuveli, 1 ½ vuotta vanha ja persoonaltaan aivan hurmaava.

Vihdoin ja viimein hän on sen verran vanha, että voin ottaa häntä hoitoon luokseni pidemmiksi aikaa.

Nautin niin paljon yhteisestä ajastamme! Minun kanssa hän on rauhallinen, ottaa sateenkaariperheistä kertovan Minun perheeni-kirjan ja tulee syliin, että lukisin sitä hänelle. Hän leikittää koiraani ja tulee pyydettäessä pöydän päätyyn istumaan, juomaan itse maitoa lasista. Ei huuda tai riehu, vaan on.

On niin ihanaa, kun saa nauttia näin ihanan lapsen seurasta, samalla kun oma kyky saada biologisia jälkeläisiä on todella epävakaa. Maailma ottaa, mutta myös antaa.

Epäreilu maanantai

maanantaiTämä maanantai tuntui todella epäreilulta.

Sain palautetta työharjoittelussa, minkä koin olevan epäoikeudenmukaista, mutta en kuitenkaan pystynyt puolustamaan itseäni.

Loppupäivän olin lannistuneena ja mieli maassa harjoittelussa. Mietin mitä tekisin. Menisinkö vain kotiin murehtimaan asiaa vai pystyisinkö puhumaan jollekin? Onneksi rakkaan ystäväni harjoittelupaikka on omani melkein vieressä ja päätin kokeilla, ehtisikö hän nähdä. Häneltä tuli heti vastaus ”Mennään viereiselle mäkkärille kahville” ja pääsin puhumaan hänelle.

Kun sitten sain kertoa ”ohjauskeskustelustani”, kyyneleet ja itku nousi pintaan. Onneksi tämä ystävä on rakas ja lohduttamisen lisäksi todella kuunteli minua. Häneltä tuli viisaita ja lohduttavia sanoja, jotka saivat minut ajattelemaan miten asiaa voisin vielä käsitellä. Kun sain vielä halauksen ja ystäväni sai minut vielä nauramaan, olo keveni heti.

On niin rankkaa saada epäreilua palautetta, kun itse tietää tehneensä paljon ja vielä hyvin. Mutta tämäkin on oppimista, kuinka monenlaista ohjaamista on ja että aina haluamaansa ohjausta ei saa, mutta miten sitten toimia. Ja ainakin oppii muistamaan, ettei ole yksin!

Rikkinäinen mieli ja myötätunto

työharjoittelu2Työharjoittelua on jäljellä alle kuukausi mielenterveyskuntoutujien parissa.

Se tuntuu todella haikealta jo nyt. Olen hyvin kiintynyt näihin asukkaisiin ja heidän kanssaan olemiseen, joten tulee varmasti olemaan vaikeaa lähteä ja palata koulun penkille.

Olen paljon pohtinut näitä ihmisiä, joiden mieli on mennyt rikki. Miksi joku ihminen sairastuu esimerkiksi skitsofreniaan? Siitä on monia teorioita, mutta kun kuuntelee ja oppii tuntemaan siihen sairastuneita ihmisiä, oma tunteeni on seuraava: he ovat olleet herkkiä. Muut ihmiset oppivat rakentamaan kuorta aidon itsensä ympärille. Se miten paksu kuoren on hyvä olla, on toinen asia. Mutta kuori suojaa siltä, että ei ota kaikkea niin syvästi henkilökohtaisesti, osaa huolehtia myös itsestään, osaa puolustautua ja suojata itseään. Kun sitten kuuntelee sairastuneita ihmisiä, toistuu niissä samat teemat: on herkkä ja tunteellinen, kantaa paljon muiden taakkoja, ei saa tukea, ei saa puolustautua tai suojata itseään. Tulee kova stressi ja yhtäkkiä kaikki katkeaa. Takana varmasti on geneettisiä taipumuksia sairauteen, näillä ihmisillä sairaus on mielen sairaus.

Rikkinäinen mieli ei ole mikään helppo asia. Oma pää saattaa muuttua vankilaksi, joka on täynnä hirviöitä. Joillakin voi olla ääni, joka koko ajan kiusaa ihmistä ja toisilla voi olla epärealistinen kuva siitä, että kaikki vihaavat sinua. Toisilla menneisyyden traumat tulevat mieleen niin aitoina, ettei aina erota mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyttä. Oma toimintakyky laskee ja ihmiset ympäriltä vähenevät. Etkä pääse mieltä pakoon.

Onneksi nykyään on myös hyviä lääkkeitä, mutta nämä kokemukset eivät unohdu. Se näkyy heissä vieläkin.

Mutta onneksi myös se aitous on tallella, mitä he eivät ole peittäneet suojakuorilla. Aitouden saa kokonaisena pakettina, sisältäen sen hyvät ja huonot puolet, mutta minä todella nautin näin aitojen ihmisten kanssa olemisesta. He saattavat ilmaista tunteensa todella suoraan, milloin pitää auttaa heitä ymmärtämään, miten tunnetta kannattaa missäkin ilmaista. Joskus se tarkoittaa huutoraivareita bussissa, mutta se voi tarkoittaa myös ihania keskusteluja.

Edeltävällä viikolla olen esimerkiksi keskustellut siitä, onko hyvä osata viihtyä itsekseen. Onko terveillä ihmisilläkin stressiä ja huolia. Miten vain itse voi motivoitua tekemään elämänmuutoksia. Millaisia asioita elämältä toivoo. Mitä ulkonäkö merkitsee. Mistä tunnistaa ystävän. Millainen elämänasenne on hyvä. Miltä yksinäisyys tuntuu. Mitkä asiat voivat tuoda onnellisuutta.

Näin upeita keskusteluja, joissa asukkaat myös haastavat minua pohtimaan asioita.

työharjoittelu3”Käytä ääntäsi kiltteyteen, korviasi myötätuntoon, käsiäsi hyvän tekemiseen, mieltäsi totuuteen ja sydäntäsi rakkauteen.”

Kaikki ne upeat keskustelut ja hetket saavat minut pohtimaan myös omaa olemistani heidän kanssaan. Miten olla aidosti läsnä ja aitona ihmisenä, kuitenkin muistaen työn rajat?

Pyrin tukemaan puheellani näitä ihmisiä kohti ehjempää mieltä, kuuntelemaan myötätuntoisesti, auttamaan käsilläni kun unohtuu miten vaikka nappi suljetaan, pitämään mielessäni totuuden ”Olen täällä tukemassa, en tekemässä puolesta. Jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja voin vain auttaa löytämään sitä.” ja sydämelläni toteuttaaman rakkautta. En romanttiseen rakkauteen, vaan universaaliin rakkauteen, joka kuuluu kaikille.

Uskon ihmisen elämän menevän niin, että ei ole olemassa terveitä ja sairaita, vaan on olemassa jana:

Terve —————————————————— Sairas

ja jokainen meistä sijoittaa tuolle janalle johonkin kohtaan. Ei siis ole oleellista miettiä voiko joku tulla täysin terveeksi, vaan minne kohtaan janaan hänet voidaan tukea pääsemään. Jokaisen ihmisen, myös meidän ”terveiden”, paikka janalla voi muuttua eri elämäntilanteiden mukaan. Silti me kaikki olemme itsessämme arvokkaita ja rakkauden arvoisia.

työharjoittelu4Oikeastaan minua on helpottanut fibromyalgian kanssa tähän liittyvä ajatus, jonka sain Dalai Laman kirjasta.

Yleensä kun jotain ikävää tapahtuu, ensimmäinen ajatus on, että ”miksi juuri minä?”. Mitä jos ajattelisit ”miksi en minä?”. Tässä maailmassa on miljardeja ihmisiä ja kaikilla on kaksi samaa perustoivetta: haluamme olla onnellisia ja välttää kärsimystä. Jokainen joutuu kuitenkin kohtaamaan ikäviä asioita elämässään, joten miksi käyttää energiaa oman osansa vastusteluun, vaan ymmärtää, että tämä on minun osani maailmasta. Jotkut kärsii kodittomuudesta, minä fibromyalgiasta. Turha käyttää energiaa sen vastusteluun, vaan siirtyä eteenpäin, miten voin selvitä tämän asian kanssa, miten löytää myötätunto tässäkin tilanteessa.

Se helpotti ”kärsimyksen hyväksymistä”, mistä puhuin aiemmin. Kipuun sisältyy usein kaksi osaa: kipu ja tuska mikä tulee ajatuksista kivusta. Jos minua sattuu, kärsin kivusta, mutta jos vielä käytän energiaa voivotteluun ”miksi juuri minuun sattuu” kärsin myös itse kivun lisäksi tästä reaktiosta. Jos pystyn jättämään tämän reagoinnin väliin, hengittämään syvään ja tutkailla kipua kipuna, huomaan kärsiväni vähemmän.

Olen harjoittanut kesästä lähtien tätä uutta tapaa. Palautan mieleeni Dalai Laman kirjan ajatuksen ja näpäytän itseäni ”Mikä minusta tekee paremman kuin muista, että jonkun muun pitäisi kärsiä ja minun ei ollenkaan?”. Se saa unohtamaan voivottelun ja pärjään kivun kanssa paremmin. Koen tämän asennemuutoksen, joka on tullut Mielekkäästi eroon kivusta ja kärsimyksestä- sekä Dalai Laman Myötätunto-kirjoista, auttaneen minua todella, todella paljon. Se on tuonut mielenrauhaa.

Kun ymmärtää, että kaikki haluaa olla onnellisia ja välttää kärsimystä, mutta tajuaa kaikkien kuitenkin joutuvan kohtaamaan erilaista kärsimystä, voi tuntea myötätuntoa kaikkia kohtaan. Myös kipua tuntevaa itseään kohtaan, jolloin voi itseään näpäytettyään tarjota itselleen lempeyttä ja mahdollisuuksia lievittää kipua. Silloin ei niin helposti arvota itseään tiedostamattaan muita ylemmäs.

Silloin kokee myös esimerkiksi mieleltään rikkoutuneet myötätunnon kautta, eikä jaottelun me-ne tai terveet-sairaat kautta.

12106885_10153068352667371_8280531575383305910_nKamalasti pohdintaa.

Sitä se kaikki mielenterveyskuntoutujien kanssa vietetty aika on tehnyt.

Ja se että näitä asioita pohtii ja vertaa omaan elämään, näkyy myös minussa. Olen saanut viime viikolla myös palautetta työstäni, suoraan näiltä asukkailta.

”Kun sinun kanssa puhuu, tunnut tosi kypsältä ja ymmärrät.”

”Olet empaattinen.”

”Tykkään puhua sinun kanssa.”

”Lähdetkö kanssani?”

Nämä lauseet merkitsevät todella paljon. Tiedän, että sovin työhön ja että jatkuva pohdinta saa minut olemaan vain enemmän ja aidommin läsnä. Ja tiedän sen myös välittyvän heille. En tiedä, kumpi saa näistä kohtaamisesta enemmän: minä vai asukkaat.

Tai tiedänpäs.

Ehdottomasti minä.

Paluu juurille

kukaMinulla oli eilen ystävä kylässä.

Keskustelimme tuntikausia kaikesta lapsuudesta nykyisyyteen, parisuhteista perheisiin. Teimme samalla ruokaa ja hän jäi vielä yöksi, kun juttua vain riitti ja riitti. On ihanaa, kun on ystäviä, joiden kanssa voi puhua kaikesta ja jotka ovat niin älykkäitä, että keskustelut vain löytävät uusia uria toistensa jälkeen.

Ymmärsin meidän keskusteluista yhden ihanan asian. Olen löytänyt paluun juurille.

Kun olin pieni, sain lahjaksi todella hienon nukketalon. Se oli iso kartano ja sen mukana tuli perhe: isä, äiti, tyttö, poika ja kaksi vauvaa. Ensi töikseni heitin perheen pois ja pidin vain sen mukana tulleen tytön, joka vastasi iältään omaa silloista ikääni ja vähän näyttikin minulta. Laitoin tämän tytön asuttamaan yksin kartanoa useiden erilaisten eläinten kanssa. Tyttö perusti myös omia yrityksiä, löytöeläinkodin ja eläinlääkäriaseman, ja hänen elämäänsä kuului läheisiä ystäviä, sekä paljon erilaisia seikkailuja.

Se oli oma tulevaisuuden haaveeni silloin. Ja puhuessani ystävälleni eilen, tajusin sen vastaavan aikalailla omia haaveitani tällä hetkellä. Välissä on ollut jos jonkinlaista itsensä ulkopuolelta etsittyä onnellisuutta ja hukassa olemista, nyt etsin ja löydän onnellisuutta sisältäni. Toivon viihtyväni itseni kanssa ja voivani toteuttaa itseäni, myös kokea olevani rakastettu. Mutta jos puhutaan näistä maallisista haaveista: pieni puutalo omasta rauhasta, vielä toinen pikkukoira ja yksi iso laumanvartija vahtimaan taloa ja luonnon rauhaa. Ei sen tosiaan ihan kartano tarvitse olla enää, hih.

Mutta koen päässeeni siihen tilaan, että ne ulkoa esitetyt tavoitteet ovat kuoriutuneet mielestäni ja olen niiden haaveiden äärellä, jotka olivat minulla jo pienenä. Ei ulkopuolisten asettamaa tavoitejanaa: mies, kaksi lasta, noutaja, volvo ja rivarinpätkä. Vaan minä itse, omat koirat, oma rauha, rakkaus ja mahdollisuus toteuttaa itseään. Ja se puoliso olisi sitten nainen, eikä mies.

Elän tätä elämää itseäni varten, eikä se olisi minun elämää, jos eläisin sitä muiden asettamien tavotteiden mukaisesti.

11953376_882478925140031_2778708204089830405_o

I love me

PhotoGrid_1445195292058_resizedPuputyttöjä, Minna Parikan kenkiä, ilmaisnäytteitä, terveystuotteita, laukkuja, luentoja, vaihtoehtohoitoja…

Arvatenkin puhutaan siis I love me-messuista!

Ystäväni soitti minulle perjantaina, että hänellä olisi minulle vapaalippu, lähtisinkö hänen ja hänen toisen ystävänsä kanssa sunnuntaina messuille. Olin todella iloinen, sillä olin toivonut pääseväni messuille, mutta varaa minulla ei olisi ollut lippuihin. Nyt sain yllättäen ihanaa seuraa ja ilmaisen sisäänpääsyn.

Messuilla on kiva kävellä ja tutustua eri kojuilla myytäviin tuotteisiin, vaikka en olekaan mikään muotifani. Kävimme katsomassa muotishown, mistä kaverini oli ihan innoissaan. Itse tykkäsin katsella Minna Parikan kenkiä, kuunnella hyvää musaa ja katsella yleisön reagointia, mutta langanlaihat mallit ja muu muoti ei sytyttänyt minua. Osa malleista oli järkyttävän laihoja, osa taas kuitenkin tasapainoisen näköisiä. Katselin malleja ja totesin, että minua nämä ”puput” eivät vaan hetkauta. Arvostan naisessa persoonallisuutta ja terveitä muotoja, eikä tälläiset tusinamallit herätä minussa oikein mitään. Olivat siis hyviä ”vaateripustimia”, kun tälläinen antimuotifani ja naisfani kiinnitti paljon mielummin huomionsa vaatteisiin kuin itse naisiin, hehe.

aura3

Shown jälkeen siirryimmekin hyvinvointi-puolelle toiveestani ja siellä intoni pääsi esille, kun päästiin vähän pois tältä pinnallisuus-alueelta. Mindfullness-harjoitukset, asentovirheiden tutkimiset, suolaionit, kirjakojut, akupunktio, kristallit… Ihanaa tutkailla ja katsella, tämä osasto on sitä minun kiinnostuksen kohdetta!

Hyvinvointi-osastolla kävellessä törmäsin aurakuvaukseen ja -luentaan. Sama kuvaus ja luenta on ollut joka messuilla, missä olen käynyt ja aina olen sitä kiinnostuneena katsellut. En tiedä uskonko siihen tai onko se huijausta, mutta minua se kiinnostaa. Ajattelin mennä siihen, mutta huomasin hinnan olevan 20€, kun minulla oli rahaa messuilla mukana enää 16€. Huomasin kuitenkin samalla yhdistyksellä olevan arpajaiset ja päätin ostaa 2€:n arvan, samalla toivoen kaikella mielenvoimallani aurakuvausta ja -luentaa. En tiennyt olisiko se edes palkintona, koska palkinnoissa näkyi vain kristalleja ja muita luontaistuotteita, mutta en välittänyt. Käytin kaiken mielenvoimani ja toivomisen, nostin arvan ja kerroin nostaneeni numeron 26. Ihmeissään oleva nainen pyysi minua vielä näyttämään arpaani ja totesi sitten itsekin yllätyneenä voittaneen päävoiton! Ja mikäs muukaan se oli kuin aurakuvaus ja -luenta.

Olin niin onnellinen.

Pinnallisesta pinnan alle. Mikä on aura? Aura on ihmistä ympäröivä elektromagneettinen voimakenttä. Se toimii fyysisen, psyykkisen ja henkisten toimintojen mallina, se on yksilöllinen kuin sormenjälki. Aura värähtelee eri taajuuksilla, jotka vastaavat eri värejä. Kuvauksessa herkkä elektroninen mittauslaite mittaa aura-värähtelyä ja tietokoneohjelma työstää tuloksen, muuntaa värähtelyt niitä vastaaviksi väreiksi ja näin saat kuvan aurastasi. Paikalla oli myös asiaan perehtyneitä lukijoita, jotka selvensivät mitä kuva kertoo elämästäsi.

Huomattavaa näissä aura-asioissa on, että jos uskoo ajatusten, kehon toiminnan ja toimintojen olevan energiaa, joka värähtelee ja näkyy aurana, että ymmärtää myös auran muuttuvan. Energian kuuluu liikkua ja jos tukoksia tulee, toivottavaa on käsitellä miksi esimerkiksi ei halua tuntea joitain tunteita tai mitä tunnelukkoja itsellä on. Jos tutustuu ja työskentelee itsensä kanssa, on tukoksia mahdollista avata ja tällöin energia vapautuu. Elämä muokkaa meitä ja auran ollessa malli meistä muutoksineen, sekin muuttuu. Eli jos tälläiseen aurakuvaukseen ja -luentaan menee, vaikka sieltä paljastuisi mitä, ei saa antaa sen lannistaa. Se on vain mahdollisuus huomata, että joitain asioita, tunteita ja traumoja tulee työstää.

vibeKuva napattiin ja sain luennan.

En vieläkään osaa sanoa tai halua sanoa, onko tässä aura-touhussa todenperää. Mutta ainakin itselleni kuvasta ja luennasta tuli todella koskettava, ihana muisto.

Kuvassani ympärilläni oli kolmea väriä. Oikealla puolellani oli paljon oranssia, mikä kertoo, että minun on helppo auttaa ja huolehtia muista, se on luontevaa minulle. Vasemmalla puolellani taas oli paljon vaaleanpunaista, mikä kertoo, että minun on helppo antaa rakkautta, mutta sen puute oikealla puolella kertoo vaikeudesta vastaanottaa rakkautta. Päälläni oli sekä vaaleanpunaista ja oranssia, mikä kertoo, että minulla on elämässäni paranemisprosessi menossa: minun elämässä on jo rakkautta ja huolehtimista, kasvavissa määrissä. Muutama tummentuma kertoi väsymyksestä ja kivusta, viitaten sairauteeni elämässä. Kuvassa näkyi myös energiatukoksia, joita työstän terapiassa.

Kaikki tähän asti kuulosti paikkaansa pitävältä ja kosketti minua.

Eniten minua kuitenkin kosketti valkoinen väri pääni yläpuolella. Se kertoo ajatus- ja henkimaailmasta. Valkoinen oikein loisti siinä, kertoen puhtauden, läsnäolon ja voiman olemassaolosta. Luennassa minulle kerrottiin, että se kertoo parantumisen prosessista, positiivisesta elämänasenteesta ja keveydestä.

Kuvassa oli todella kaunis värimaailma, näiden kolmen värin loistaessa ympärilläni. Luennasta taas sain ihanan kokemuksen, miltä energiani näyttää ja mitä se viestii sisältäni ulospäin.

Minulla on kaunis energia, hih.

Huolehtimalla ja rakastamalla itseäni voin vaikuttaa energiaani yhä enemmän ja enemmän. Koko ajan yritän opetella tätä pehmeämpää elämää itseäni kohtaan ja se näkyy jo nyt aurassani. Muutama vuosi taaksepäin se olisi voinut näyttää erilaiselta, kun olin vielä kova ja vaativa itseäni kohtaan. Olisi ihana ottaa vaikka vuoden tai pidemmänkin ajan päästä uusi kuva. Voihan olla, että se loistaa yhä kirkkaampana ja kauniimpana silloin.

aura2

Kipeänä

pupuOlen ollut kipeänä viime viikon perjantaista, eli melkein viikon.

Kävin perjantaina päivällä hammaslääkärillä ja hän pyysi koko ajan, että hengitä nyt sillä suulla, ettet hyörystytä instrumenttejamme, mutta nenä oli niin tukossa etten pystynyt. Kun menin kotiin, tuntui kuin joku pimeä voima olisi ottanut minut haltuunsa, kaikki voimat vain katosivat. Niinpä en ole voinut tehdä muuta kuin levätä ja pitää itseäni lämpimänä. Annoin koirankin hoitoon vanhemmilleni, että saan levättyä, kun en enää jaksanut viedä sitä kunnolla ulos ja sellainen energiapakkaus ei kestä vain pieniä kävelyjä.

Hassu huomio oli, kun tiistai-iltana mietin menenkö seuraavana päivänä työharjoitteluun vai lepäänkö vielä yhden päivän. Minuun iski kamala ahdistus, että pakko mennä, kun ei enään ole niin akuutti kipeys, ettenkö pärjäisi. Jouduin käymään todella pitkän mietinnän, ansaitsenko jäädä vielä yhdeksi päiväksi kotiin lepäämään. Ja kun vihdoin uskalsin sanoa suorittavalle puolelleni, että jään kotiin, huomasin ettei se ollut turhaa. Olin vielä ihan poikki.

puputIhaninta tässä ikävässä kipeydessä oli huomata, miten ihania ystäviä minulla on.

Sain useammalta ystävältä viestiä, että he voivat ottaa koiraa hoitoon, käydä kaupassa, tarjota autokyytiä tai tulla avuksi, tai ihan vaan seuraksi. Yllätyin miten paljon olisin yhtäkkiä saanut erilaista apua ja tukea ystäviltä! Vaikka en tarvinnut heiltä nyt tälläistä tukea, olin todella onnellinen, että minulla olisi ollut niin paljon mahdollisuuksia tulla huolehdituksi ja että ystävät todella pyyteettömästi tarjosivat apuaan. Tuli todella ihana, liikuttunut fiilis.

Tämä on taas yksi esimerkki siitä, kuinka voi olla yksinasuva sinkku ja kokea olevansa rakastettu ja kaikkea muuta kuin yksinäinen.

”…koska sulla on munaa!”

largeVäliviikolta työharjoitteluun palaaminen tapahtui yllättävän kivuttomasti.

Väliviikolla vaivannut väsymys on väistynyt, kun tilalla on ollut selkeä rytmi ja miellekästä tekemistä työharjoittelussa. Olen toisaalta iltaisin niin poikki, että nukahdan tosi nopeasti (yhä toki melatoniinin avulla) ja saan levättyä paremmin kuin mitä väliviikolla.

Eniten minua on ilahduttanut asukkaiden näkeminen. Heti ensimmäisenä päivänä näin yhden asukkaan ennen talolle pääsyä ja hän jo heti iloisena toivotti ihanaa työpäivää minulle. Talolla olen taas päässyt käymään ihania ja inspiroivia keskusteluja, sekä harjoittelemaan rajojen asettamista, minkä harjoittelua minun pitää tehdä myös omassa yksityiselämässäkin. Olen taas saanut muistutuksen, kuinka jotkut ovat niin herkkiä, että heidän mieli voi mennä rikki ja millainen tie siitä voi olla kuntoutua. Ja miten niin voi käydä kelle vaan, kuinka kuntoutujat ovat kuin kuka tahansa meistä ja silti usein niin aitoja, kun sairaus on vienyt kaiken esittämisen. Nautin tosi paljon työstä, jossa saan olla aito itseni ja jossa toiset ovat aitoja itsejään.

Olen myös saanut palautetta työskentelystäni. Harjoitteluni ollessa puolessa välissä, keskustelimme vähän sen sujumisesta. Sain kehuja, että olen hoitanut työni hyvin ja hän jopa käytti sanontaa, että ”miksei menisi hyvin, sä uskallat myös puhua jos jotain ei toimi, eikä kaikki sitä uskalla, mutta sä pärjäät, koska sulla on munaa!”. Häneltä tämä kommentti merkitsee todella paljon, sillä häneltä ei paljoa kehuja tule ja tämän tyylinen kehu kertoo siitä, että hän arvostaa.

En ehkä itse kuvaisi itseäni näin, mutta toisaalta, kyllä mussa on munaa! Olen tehnyt paljon töitä itseni ja elämäni kanssa, olen edennyt paljon ja oppinut olemaan läsnä omana itsenäni. Kaikki tämä näkyy myös tavassani olla työharjoittelussa mielenterveyskuntoutujien asumispalvelussa. Voin huokaista ja rentoutua, kyllä minä ja mun tyyli sovitaan tuonne.

Väliviikko

1625495_10152110299306840_279165591_nTämä viikko on ollut taukoa työharjoittelusta.

Ensin tuntui tosi vaikealta jättää harjoittelupaikka, vaikka kyse on vain viikosta. Mietin, mitä kaikkea olisin voinut silloin tehdä asukkaiden kanssa ja mitä asioita olisi pitänyt hoitaa. Kun kerroin eräälle hyvin erakkomaiselle asukkaalle, jonka kanssa olen tutustunut paremmin ja löytänyt yhteyden, etten tulisi seuraavalla viikolla, sain parhaan mahdollisen kommentin. Hän halusi kirjoittaa ylös itselleen päivämäärän, milloin tulen takaisin ja voisimme taas yhdessä tehdä asioita. Tämä oli todella iso asia häneltä ja se oli sellainen kiitos, merkki, että minun tyylini tehdä tätä työtä ja olla läsnä, toimii. Jäin siis kuitenkin hyvin mielin väliviikolle.

On myös yksi asia mistä olen nauttinut näin väliviikolla erittäin paljon: omiin vaatteisiin pukeutuminen.

Tyylini on naisellinen: pidän istuvista paidoista, leveähelmaisista hameista ja koruista. Rakastan pitää hameita, mutta en silti aina muista miten ne päällä pitäisi olla. Toisin sanoen en osaa aina varoa tarpeeksi hame päällä. Olen siis työharjoittelussa halunnut pelata varman päälle ja pitänyt erikseen työvaatteita, joihin on kuulunut harkut ja jokin tunikamallinen paita. Toki syynä on myös hygienia: asukkaiden hygieniakäsitteet poikkeavat osalla niin paljon valtaväestöstä, että omilla vaatteilla varoisin minne istun heidän kotonaan tai ettei esimerkiksi kuolaa valu vaatteilleni. Varominen taas tekisi näkyville meidän eroja ja en halua jotenkin vaikuttaa paremmalta kuin he. Siksi siis olen ollut työvaatteissa, vaikka omissa vaatteissa kaikki ovat tuolla töissä.

On ollut vaikea tottua olemaan farkuissa ja rennommissa vaatteissa, missä itse viihtyy parhaiten. Se on ollut turvallisempaa ja mukavampaa, mutta on ollut todella ihanaa pistää omat vaatteet päälle. Kauniit nilkkurit, säärystimet, sukkahousut, musta kellohelmainen hame ja vaaleanpunainen paita missä on valkoisia pilkkuja. Kaulaan vanhasta lusikasta tehty kaulakoru ja muhkea kaulahuivi. Nahkatakki ja markkinoilta löydetty itsetehty trikoopipo kukalla. Tunnen itseni niin paljon kotoisammaksi näin.

1661439_858233837661148_1046057665068399394_nToinen asia mikä on ollut ihanaa väliviikolla: ystävien ja koulukaverien näkeminen.

Yllä oleva kuvaa minun ja ystävieni kommunikointia, kun kohtasimme koululla taas pienen tauon jälkeen. Toisen kanssa olimme käyneet kahvilla ja olleet yhteydessä muuten, kun taas toisen kanssa olimme juuri viettäneet edeltävänä perjantaina railakkaan baari-illan. Kun näimme koulun pihalla ja aloimme kaikki keskustelemaan kaikesta yhtäaikaa, eihän siinä ollut kuin yksi mahdollinen lopputulos: hysteerinen naurukohtaus. Pyyhittyämme ilon kyyneleet silmäkulmista ja saadessamme taas henkeä, alkoi hieman rauhallisempi kommunikointi. Kuitenkin ihan tavallisetkin sanat olivat hukassa, jolloin eleillä ja ”kyllä sä tiedät mitä mä tarkoitan”-lauseilla pelattiin enemmän. Mikä tästä tekee ihanaa on se, että me todella tiedettiin mitä toinen tarkoittaa. Ulkopuolisille keskustelu olisi ollut aivan liian vaikeaa seurata, mutta meillä kommunikaatio toimi.

Kuulumisia tuli vaihdettua myös muiden koulukaverien kanssa, joita ei ole tullut nähtyä tai välttämättä edes pidettyä niin paljoa yhteyttä. Oli kivaa olla liikkeellä taas opiskelijana, kun työharjoittelussa on niin kovin ohjaajaa.

bedVäliviikolla tajusin myös kuinka väsynyt olen.

Olen ollut niin innoissani työharjoittelussa, etten ole ihan tajunnut miten poikki voin olla. Tämän viikon öinä olen siis kahminut unta senkin edestä ja silti univaje tuntuu ihan yhtä valtavalta. Fibro tuntuu oikein potkasseen ja muistuttaneen, että täällä yhä ollaan, älä luulekkaan että olen nukkumassa koko aikaa. Eli särkyä, kolotusta, päänsärkyä väsymyksen lisäksi. Ei oikein voi muuta kuin levätä ja toivoa, että olo taas tasaantuu harjoittelun jatkuessa. Vielä seuraavat seitsemän viikkoa.