What a feeling!

Screenshot_2016-02-06-16-47-51Minulla on ollut tänään niin ihana olo, että on tehnyt mieli vain laulaa What a feeling-biisiä ääneen jatkuvalla toistolla.

Aamulla kärsin todella hammaslääkärissä, kun puudute ei toiminutkaan ja suussa oleva alaleukaimuri painoi niin paljon, etten voinut sanoa mitään. Tajun lähteminen ei ollut kaukana, mutta selvisin. Ja kaiken tämän pystyin unohtamaan, sillä palkinnoksi pääsin salille!

Pelkäsin etukäteen, että puolentoista viikon tauko näkyisi huonompana kuntona, mutta mitä turhaa! Menin crossille ja ah mikä tunne, kuin en olisi taukoa pitänytkään. Kunto tuntui jopa kasvaneen ja tein jopa uuden oman ennätyksen – enemmän kierroksia ja pidempi matka pysymällä oikealla sykealueella!

Tulin kotiin ja piristin itseäni lisää tekemällä kaverin edellisenä päivänä tuomista aineksista tortilloja, söin ja otin päiväunet koira kainalossa.

Screenshot_2016-01-23-17-30-12_resized

Tuntuu niin hyvältä pitää itsestä huolta! Se ei tarkoita laittautumista ja pukeutumista tällä hetkellä, vaan mielen, kehon ja sielun hoitamista.

Mielen hoitaminen tarkoittaa negatiivisen puheen katkaisua: sen sijaan, että antaisin itseni arvostella itseäni, kehun itseäni. Esimerkiksi salilla mieleeni saattaa tulla ajatus ”en ole yhtä hyvässä kunnossa kuin nuo muut”, mutta heti kun huomaan ajattelevani näin sanon mielessäni itselleni ”anteeksi, että vähättelen itseäni ja vertaan itseäni muihin, sillä ei ole mitään väliä, olen täällä itseäni varten ja voin verrata itseäni vain itseeni”. Sen lisäksi kehun itseäni ”tämä menee hyvin, jaksan hienosti ja olen kehittynyt, ihanaa pitää itsestäni huolta”.

Kuulostaa tyhmältä aluksi ja pitkään meni, ennen kuin pystyin uskomaan itseäni, mutta ajan kanssa se auttaa. Minua auttoi myös ymmärrys, että sisäinen puhe vahvistaa sitä, miksi todellisuuteni muovautuu. Jos haukun itseäni, olen tyytymätön. Jos olen myötätuntoinen itseäni kohtaan, viihdyn paremmin itseni kanssa ja olen tyytyväisempi. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, me olemme osa universumia ja ajatuksillamme, sisäisellä puheellamme, olemme yhteydessä universumiin. Ei kannata vahvistaa negatiivisia asioita elämässään, jos ei halua negatiivisuutta elämäänsä.

Screenshot_2016-01-23-20-45-43_resized

Kehoa hoidan monella tapaa. Liikunta tulee tärkeänä osana, sen liikuttaminen ja parantaminen liikkumalla. Venyttely pitää sen paremmassa toimintakunnossa. Lyhyet ateriavälit ja järkevät ruuat auttavat kehoa jaksamaan, niin kipua kuin muutenkin. Lisäravinteet auttavat palautumisessa ja vitamiinit tukevat kehon toimintaa. Myös lepo on tärkeää ja yritänkin mennä ajoissa nukkumaan, pitämään rytmin mahdollisimman hyvänä. Uni itsessään ei anna tarpeeksi lepoa fibron takia, joten mitä pidempään pystyn nukkumaan, sitä suurempi mahdollisuus on saada enemmän lepoa levottomasti nukutun yön aikana. Päiväunet ovat ihan arjen luksusta, mutta nekin auttavat jaksamaan.

Sielun hoitaminen taas on ajan ottamista itselle: meditaatiota, rentoutumista, omaan sisäiseen valoonpäin kääntymistä.

Kaikki nämä kolme osa-aluetta yhdessä on nykyään jo vankka osa arkea ja muodostuneet tärkeiksi osiksi elämääni. Välillä toki pitää ihan nollata – hölmöillä kavereiden kanssa, syödä laskiaispulla, valvoa pitkään ja juhlia, nukkua myöhään ja sekoittaa rytmi – mutta rytmiin takaisin paluu ei tunnu ahdistavalta, vaan hyvältä. Se on tärkeintä.

Screenshot_2016-01-27-14-40-10_resizedVoin tosissaan nykyään allekirjoittaa ylläolevan tekstin.

”Rakas keho,

Rakastan sinua,

Hyväksyn sinut,

Näen sinut.

Minä lupaan vaalia sinua kaikkina päivinä elämässäni.”

Kehoni on kotini ja teen kaikkeni huolehtiakseni siitä, kuten muistakin osista itsestäni.

Pienin askelin kohti parempaa, tyytyväisenä tähän hetkeen.

Screenshot_2016-01-31-19-31-04

Sairaalareissu

cryingOli jälleen aika käydä sairaalassa tutkimassa gynekologisia ongelmia.

Lähdin ajoissa, mutta bussi oli myöhässä ja ajoi huonon sään vuoksi todella hitaasti. Olin 10 minuuttia myöhässä. Lääkäri haukkui minut heti alkuun ”Miten kehtaat tulla myöhässä? Etkö ymmärrä kuinka tärkeää työtä teemme ja että meillä on täällä minuuttiaikataulu? Hoitajat ovat joutuneet soittamaan perääsi eikä puhelimeesi saada yhteyttä!” Pyysin anteeksi ja yritin selittää tilannetta, mutta lääkäri ei kuunnellut ja keskeytti.

Sitten lääkäri alkoi vaatia minulta vuotopäiväkirjaa, jota kukaan ei ole koskaan minua pyytänyt pitämään. Olen kuitenkin pitänyt kalenterissa omaa seurantaa, joten yritin sieltä katsoa. Lääkäri valitti, että miten epäselvästi ne olivat ja itsekin aloin mennä jo sekaisin kun hirveässä paineessa etsin niitä. Lääkäri oikein kiehui tässä vaiheessa.

Tutkittuaan tietoja, päätti lääkäri ottaa taas uuden näytteen kohdusta. Hoitaja antoi puudutuksen ja ihmettelin, miten en aiemmin ole saanut. Molemmat olivat ihmeissään, että aiemmin koepala on otettu ilman puudutusta, vaikka sen laittaminen on normaalikäytänne ja vie vain sekunnin. Puudutuksesta huolimatta koepalan otto oli kivulias.

Koepalan ottamisen jälkeen lääkäri kertoi ottaneensa koepalan sen vuoksi, että oli huomannut jo yli vuosi sitten otetussa koepalan patologin lausunnossa olevan merkintöjä, joihin kukaan myöhempi sairaalalääkäri ei ole puuttunut. Kohdustani otetusta koepalasta oli lyötynyt sekä tulehtuneita että tuhoutuneita soluja. En kuitenkaan ole saanut hoitoa tähän, joten nyt pitää tutkia löytyykö niitä vielä. Voi olla, että olen kärsinyt yli vuoden kohtutulehduksesta… Saan tietää 3 viikon päästä ja sitten mahdollisesti joudun syömään vahvat antibioottikuurit.

Ehdin jo huokaista, että pääsen vihdoin ulos, mutta ei. Lääkäri rupesi haukkumaan, että olenko aikonut tehdä lihavuudelleni jotain ja jos se vaikuttaa asiaan. Yritin selittää hänelle, että oireet ovat alkaneet jo ennen tätä viimeaikaista painonnousua, jolle yritän koko ajan tehdä jotain. Kerroin syöväni terveellisemmin ja liikkuvan paljon, mutta lääkäri olikin sillä aikaa huomannut lääkitykseni, eikä kuunnellut.

Siitähän lääkäri vasta innostui… Olen kuulemma liian nuori syömään Arcoxiaa ja ne ovat hänen mielestään tarpeettomia. Yritin selittää fibromyalgiasta ja kuinka en välillä ole päässyt ylös sängystä, saati kouluun, ilman lääkettä. Yritin myös kysyä, onko sitten jotain parempaa kipulääkettä, jos tämä on niin huono. Panadolin pitäisi kuulemma riittää.

kyynelKun vihdoin pääsin ulos huoneesta, aloin itkemään.

Istuin yksin sairaalan käytävällä ja itkin. En ole yleensä koskaan myöhässä lääkäristä, enkä nytkään olisi halunnut olla. Minulla oli niin paha mieli, kun olin tällä myöhästymisellä suututtanut lääkärin näin pahasti ja joutunut saamaan tälläistä kohtelua osakseni. En kokenut sitä oikeudenmukaiseksi.

Erityisesti minua loukkasi lihavuuteeni suhtautuminen. Ymmärrän, että lääkärin on hyvä keskustella myös ylipainon vaikutuksesta ja kehottaa välttämään sitä, mutta senkin voi tehdä monella eri tapaa. Tapa millä hän käsitteli sitä, oli kaikkea muuta kuin ammatillinen ja asiallinen. En itsekään pidä siitä, että minulle on tullut näin paljon painoa lisää, mutta rakastan itseäni ja yritän koko ajan hoitaa itseäni, pudottaa painoa, liikkua. Hän ei suostunut edes kuulemaan mitä yritin tästä sanoa.

Onneksi sentään hän otti asian tosissaan ja huomasi tämän mahdollisen tulehdusasian. Toivon silti ettei hän enää hoida minua.

Ärsyttää myös, että koepalan ottamisen takia vuodan niin paljon, etten voi mennä Bodybalanceen, minkä olin täksi illaksi varannut… Pitää keksiä jokin muu tapa purkaa tämä turhautuminen. Onneksi sain jo puhuttua muutamalle ystävälle, jotka halusivat tietää miten sairaalareissu oli mennyt.

Rakkaudesta

Jotain kummallista, jotain hyvää on tapahtunut.

Kävin ostamassa itselleni salikortin. Ja ei, tämä ei ole se kummallinen asia. Kummallista on syy, miksi hankin kortin. Se ei johtunut siitä, etten pidä kropastani. Se ei johtunut pyöreästä pyöreämmäksi muuttuneista muodoista tai sen muodosta. Se ei johtunut edes siitä, että kroppa ei toimi kunnolla.

Se johtui rakkaudesta. Rakkaudesta omaa kroppaani kohtaan. En koe vihaa sitä kohtaan, vaan myötätuntoa. Se on suojannut minua maailmalta ja taistellut sairauksiani vastaan. Se on joutunut venymään ja muuttumaan, mutta se on kestänyt. Se ansaitsee rakkautta ja huolenpitoa, ei arvostelua ja läksytystä.

Elämänkatsomukseni muuttuessa, näen ihmisen koostuvan kolmesta osasta: kehomielestä, egosta ja jostain, mitä voi sanoa perusolemukseksi, sieluksi, valoksi tai rakkaudesta. Kaikki meditointi, kehoharjoitteet, retriitit ja työskentely itseni kanssa on saanut minut tajuamaan tämän kolmijaon. En enää samaistu samalla tapaa kroppaani. Se on koti perusolemukselleni/sielulleni/valolle/rakkaudelle. En ole vain kehoni, kuten en myöskään ole vain egoni, joka toimii usein pelosta ja lapsuuden kokemuksista oppimasta käsin. Olen jotain muuttumatonta, jolle keho tarjoaa kodin tämän elämän ajaksi.

Kun en enää samaistu kehooni, en ajattele arvoni määräytyvän kehoni mukaan. Kehoni, kotini on kokenut kovia ja sen kanssa on välillä vaikeaa, mutta nyt yritän tarjota sille rakkautta. Vaikka ruoka ei maistu, yritän pakolla saada itseni syömään edes jotain. Vaikka kehoni on jäykkä, yritän säännöllisesti venytellä ja se on tuottanut jo tulosta. Vaikka kehoni on kipuja täynnä, yritän sitkeästi löytää keinoja saada siihen liikkuvuutta ja kestävyyttä.

crossiOlen yrittänyt jo montaa eri tapaa saada kehooni liikkuvuutta ja kestävyyttä, mutta asenne ei ole ollut näin kohdallaan. Nyt minulla on uuden asenteen lisäksi uusia keinoja.

Kuntoutuksessa kesällä tehtiin paljon eri testejä ja nyt tiedän millainen syke minulla pitäisi olla harjoitellessa. Oikeaa sykettä seuraamalla en tee kerralla liikaa, jolloin kroppa rasittuu liikaa ja aiheuttaa liikaa kipuja. Nyt minulla on siis sykevyö ja -kello mukana.

Kuntoutuksessa huomattiin, että mikä vaan laite, jossa joudun jotenkin keholla vastustamaan laitetta, on huonoksi minulle. Itse pelkkä laitteeseen vastustaminen aiheuttaa kipua eli moni laite on poissuljettu sen vuoksi. Käytän siis aluksi vain crosstraineria.

Fibromyalgikon keho ei palaudu kunnolla, koska sen hapetusreaktiot eivät toimi kunnolla. Jo tavallisina päivinä kroppa menee helposti maitohapoille normaalista toiminnasta, joten pienikin treeni voi aiheuttaa tavallista enemmän rasitusta kroppaan. Kokeilen siis treenijuomana MSM-rikkijauhetta ja sitruunamehua veteen sekoitettuna, minkä pitäisi edistää palautumista. Kotona juon vielä Valmarin juomaa, joka tehostaa kudoshengitystä, poistaa happamia kuona-aineita ja kiihdyttää aineenvaihduntaa. Eräs toinen fibromyalgiaa sairastava suositteli tätä minulle.

Koska palautuminen on hidasta, aloitan hitaasti. Puoli tuntia alussa, päivänä, jolloin ei ole muuta. En siis yritä edes mennä rankan työharjoittelu-/koulupäivän jälkeen salille, vaan väsyneenä lepään. Liikun levänneenä, esimerkiksi viikonloppuna tai vapaapäivänä. Annan myös tarpeeksi aikaa ennen seuraava treeniä.

Valmistaudun myös seuraavina päivinä varaamaan kipulääkettä tarpeeksi mukaan, jos kivut tuntuvat pahoilta. Toivottavasti teen asiat oikein ja tunnen treeniin kuuluvaa kipua, mikä kertoo kehittymisestä, enkä fibrokipuja pahempina kuin normaalisti.

Nyt on siis uusi asenne ja uudet neuvot käytössä. Ehkä tämä kantaa pidemmälle kuin aiemmin. Ainakin yritystä on. Joka tapauksessa koen olevani jo voiton puolella, koska olen löytänyt jotain hienoa – rakkauden kehoani kohtaan, oli se sitten millainen vaan.

10393655_408545109328163_8280741111281104680_n

I love me

PhotoGrid_1445195292058_resizedPuputyttöjä, Minna Parikan kenkiä, ilmaisnäytteitä, terveystuotteita, laukkuja, luentoja, vaihtoehtohoitoja…

Arvatenkin puhutaan siis I love me-messuista!

Ystäväni soitti minulle perjantaina, että hänellä olisi minulle vapaalippu, lähtisinkö hänen ja hänen toisen ystävänsä kanssa sunnuntaina messuille. Olin todella iloinen, sillä olin toivonut pääseväni messuille, mutta varaa minulla ei olisi ollut lippuihin. Nyt sain yllättäen ihanaa seuraa ja ilmaisen sisäänpääsyn.

Messuilla on kiva kävellä ja tutustua eri kojuilla myytäviin tuotteisiin, vaikka en olekaan mikään muotifani. Kävimme katsomassa muotishown, mistä kaverini oli ihan innoissaan. Itse tykkäsin katsella Minna Parikan kenkiä, kuunnella hyvää musaa ja katsella yleisön reagointia, mutta langanlaihat mallit ja muu muoti ei sytyttänyt minua. Osa malleista oli järkyttävän laihoja, osa taas kuitenkin tasapainoisen näköisiä. Katselin malleja ja totesin, että minua nämä ”puput” eivät vaan hetkauta. Arvostan naisessa persoonallisuutta ja terveitä muotoja, eikä tälläiset tusinamallit herätä minussa oikein mitään. Olivat siis hyviä ”vaateripustimia”, kun tälläinen antimuotifani ja naisfani kiinnitti paljon mielummin huomionsa vaatteisiin kuin itse naisiin, hehe.

aura3

Shown jälkeen siirryimmekin hyvinvointi-puolelle toiveestani ja siellä intoni pääsi esille, kun päästiin vähän pois tältä pinnallisuus-alueelta. Mindfullness-harjoitukset, asentovirheiden tutkimiset, suolaionit, kirjakojut, akupunktio, kristallit… Ihanaa tutkailla ja katsella, tämä osasto on sitä minun kiinnostuksen kohdetta!

Hyvinvointi-osastolla kävellessä törmäsin aurakuvaukseen ja -luentaan. Sama kuvaus ja luenta on ollut joka messuilla, missä olen käynyt ja aina olen sitä kiinnostuneena katsellut. En tiedä uskonko siihen tai onko se huijausta, mutta minua se kiinnostaa. Ajattelin mennä siihen, mutta huomasin hinnan olevan 20€, kun minulla oli rahaa messuilla mukana enää 16€. Huomasin kuitenkin samalla yhdistyksellä olevan arpajaiset ja päätin ostaa 2€:n arvan, samalla toivoen kaikella mielenvoimallani aurakuvausta ja -luentaa. En tiennyt olisiko se edes palkintona, koska palkinnoissa näkyi vain kristalleja ja muita luontaistuotteita, mutta en välittänyt. Käytin kaiken mielenvoimani ja toivomisen, nostin arvan ja kerroin nostaneeni numeron 26. Ihmeissään oleva nainen pyysi minua vielä näyttämään arpaani ja totesi sitten itsekin yllätyneenä voittaneen päävoiton! Ja mikäs muukaan se oli kuin aurakuvaus ja -luenta.

Olin niin onnellinen.

Pinnallisesta pinnan alle. Mikä on aura? Aura on ihmistä ympäröivä elektromagneettinen voimakenttä. Se toimii fyysisen, psyykkisen ja henkisten toimintojen mallina, se on yksilöllinen kuin sormenjälki. Aura värähtelee eri taajuuksilla, jotka vastaavat eri värejä. Kuvauksessa herkkä elektroninen mittauslaite mittaa aura-värähtelyä ja tietokoneohjelma työstää tuloksen, muuntaa värähtelyt niitä vastaaviksi väreiksi ja näin saat kuvan aurastasi. Paikalla oli myös asiaan perehtyneitä lukijoita, jotka selvensivät mitä kuva kertoo elämästäsi.

Huomattavaa näissä aura-asioissa on, että jos uskoo ajatusten, kehon toiminnan ja toimintojen olevan energiaa, joka värähtelee ja näkyy aurana, että ymmärtää myös auran muuttuvan. Energian kuuluu liikkua ja jos tukoksia tulee, toivottavaa on käsitellä miksi esimerkiksi ei halua tuntea joitain tunteita tai mitä tunnelukkoja itsellä on. Jos tutustuu ja työskentelee itsensä kanssa, on tukoksia mahdollista avata ja tällöin energia vapautuu. Elämä muokkaa meitä ja auran ollessa malli meistä muutoksineen, sekin muuttuu. Eli jos tälläiseen aurakuvaukseen ja -luentaan menee, vaikka sieltä paljastuisi mitä, ei saa antaa sen lannistaa. Se on vain mahdollisuus huomata, että joitain asioita, tunteita ja traumoja tulee työstää.

vibeKuva napattiin ja sain luennan.

En vieläkään osaa sanoa tai halua sanoa, onko tässä aura-touhussa todenperää. Mutta ainakin itselleni kuvasta ja luennasta tuli todella koskettava, ihana muisto.

Kuvassani ympärilläni oli kolmea väriä. Oikealla puolellani oli paljon oranssia, mikä kertoo, että minun on helppo auttaa ja huolehtia muista, se on luontevaa minulle. Vasemmalla puolellani taas oli paljon vaaleanpunaista, mikä kertoo, että minun on helppo antaa rakkautta, mutta sen puute oikealla puolella kertoo vaikeudesta vastaanottaa rakkautta. Päälläni oli sekä vaaleanpunaista ja oranssia, mikä kertoo, että minulla on elämässäni paranemisprosessi menossa: minun elämässä on jo rakkautta ja huolehtimista, kasvavissa määrissä. Muutama tummentuma kertoi väsymyksestä ja kivusta, viitaten sairauteeni elämässä. Kuvassa näkyi myös energiatukoksia, joita työstän terapiassa.

Kaikki tähän asti kuulosti paikkaansa pitävältä ja kosketti minua.

Eniten minua kuitenkin kosketti valkoinen väri pääni yläpuolella. Se kertoo ajatus- ja henkimaailmasta. Valkoinen oikein loisti siinä, kertoen puhtauden, läsnäolon ja voiman olemassaolosta. Luennassa minulle kerrottiin, että se kertoo parantumisen prosessista, positiivisesta elämänasenteesta ja keveydestä.

Kuvassa oli todella kaunis värimaailma, näiden kolmen värin loistaessa ympärilläni. Luennasta taas sain ihanan kokemuksen, miltä energiani näyttää ja mitä se viestii sisältäni ulospäin.

Minulla on kaunis energia, hih.

Huolehtimalla ja rakastamalla itseäni voin vaikuttaa energiaani yhä enemmän ja enemmän. Koko ajan yritän opetella tätä pehmeämpää elämää itseäni kohtaan ja se näkyy jo nyt aurassani. Muutama vuosi taaksepäin se olisi voinut näyttää erilaiselta, kun olin vielä kova ja vaativa itseäni kohtaan. Olisi ihana ottaa vaikka vuoden tai pidemmänkin ajan päästä uusi kuva. Voihan olla, että se loistaa yhä kirkkaampana ja kauniimpana silloin.

aura2

Väliviikko

1625495_10152110299306840_279165591_nTämä viikko on ollut taukoa työharjoittelusta.

Ensin tuntui tosi vaikealta jättää harjoittelupaikka, vaikka kyse on vain viikosta. Mietin, mitä kaikkea olisin voinut silloin tehdä asukkaiden kanssa ja mitä asioita olisi pitänyt hoitaa. Kun kerroin eräälle hyvin erakkomaiselle asukkaalle, jonka kanssa olen tutustunut paremmin ja löytänyt yhteyden, etten tulisi seuraavalla viikolla, sain parhaan mahdollisen kommentin. Hän halusi kirjoittaa ylös itselleen päivämäärän, milloin tulen takaisin ja voisimme taas yhdessä tehdä asioita. Tämä oli todella iso asia häneltä ja se oli sellainen kiitos, merkki, että minun tyylini tehdä tätä työtä ja olla läsnä, toimii. Jäin siis kuitenkin hyvin mielin väliviikolle.

On myös yksi asia mistä olen nauttinut näin väliviikolla erittäin paljon: omiin vaatteisiin pukeutuminen.

Tyylini on naisellinen: pidän istuvista paidoista, leveähelmaisista hameista ja koruista. Rakastan pitää hameita, mutta en silti aina muista miten ne päällä pitäisi olla. Toisin sanoen en osaa aina varoa tarpeeksi hame päällä. Olen siis työharjoittelussa halunnut pelata varman päälle ja pitänyt erikseen työvaatteita, joihin on kuulunut harkut ja jokin tunikamallinen paita. Toki syynä on myös hygienia: asukkaiden hygieniakäsitteet poikkeavat osalla niin paljon valtaväestöstä, että omilla vaatteilla varoisin minne istun heidän kotonaan tai ettei esimerkiksi kuolaa valu vaatteilleni. Varominen taas tekisi näkyville meidän eroja ja en halua jotenkin vaikuttaa paremmalta kuin he. Siksi siis olen ollut työvaatteissa, vaikka omissa vaatteissa kaikki ovat tuolla töissä.

On ollut vaikea tottua olemaan farkuissa ja rennommissa vaatteissa, missä itse viihtyy parhaiten. Se on ollut turvallisempaa ja mukavampaa, mutta on ollut todella ihanaa pistää omat vaatteet päälle. Kauniit nilkkurit, säärystimet, sukkahousut, musta kellohelmainen hame ja vaaleanpunainen paita missä on valkoisia pilkkuja. Kaulaan vanhasta lusikasta tehty kaulakoru ja muhkea kaulahuivi. Nahkatakki ja markkinoilta löydetty itsetehty trikoopipo kukalla. Tunnen itseni niin paljon kotoisammaksi näin.

1661439_858233837661148_1046057665068399394_nToinen asia mikä on ollut ihanaa väliviikolla: ystävien ja koulukaverien näkeminen.

Yllä oleva kuvaa minun ja ystävieni kommunikointia, kun kohtasimme koululla taas pienen tauon jälkeen. Toisen kanssa olimme käyneet kahvilla ja olleet yhteydessä muuten, kun taas toisen kanssa olimme juuri viettäneet edeltävänä perjantaina railakkaan baari-illan. Kun näimme koulun pihalla ja aloimme kaikki keskustelemaan kaikesta yhtäaikaa, eihän siinä ollut kuin yksi mahdollinen lopputulos: hysteerinen naurukohtaus. Pyyhittyämme ilon kyyneleet silmäkulmista ja saadessamme taas henkeä, alkoi hieman rauhallisempi kommunikointi. Kuitenkin ihan tavallisetkin sanat olivat hukassa, jolloin eleillä ja ”kyllä sä tiedät mitä mä tarkoitan”-lauseilla pelattiin enemmän. Mikä tästä tekee ihanaa on se, että me todella tiedettiin mitä toinen tarkoittaa. Ulkopuolisille keskustelu olisi ollut aivan liian vaikeaa seurata, mutta meillä kommunikaatio toimi.

Kuulumisia tuli vaihdettua myös muiden koulukaverien kanssa, joita ei ole tullut nähtyä tai välttämättä edes pidettyä niin paljoa yhteyttä. Oli kivaa olla liikkeellä taas opiskelijana, kun työharjoittelussa on niin kovin ohjaajaa.

bedVäliviikolla tajusin myös kuinka väsynyt olen.

Olen ollut niin innoissani työharjoittelussa, etten ole ihan tajunnut miten poikki voin olla. Tämän viikon öinä olen siis kahminut unta senkin edestä ja silti univaje tuntuu ihan yhtä valtavalta. Fibro tuntuu oikein potkasseen ja muistuttaneen, että täällä yhä ollaan, älä luulekkaan että olen nukkumassa koko aikaa. Eli särkyä, kolotusta, päänsärkyä väsymyksen lisäksi. Ei oikein voi muuta kuin levätä ja toivoa, että olo taas tasaantuu harjoittelun jatkuessa. Vielä seuraavat seitsemän viikkoa.

Aurinkoa

aurinkoIhanaa, aurinkoa vihdoin ja viimein!

Melatoniini on ilmeisesti auttanut, sillä olen kahtena viime yönä saanut nukuttua jopa 6-7h eli olen jaksanut myös ihan eri tavalla nauttia auringostakin. Kotini vieressä on iso leikkipuisto, jossa on myös betonista rakennetut isot kahluualtaat. Pikkusisarukseni on ollut minulla siis hoidossa ja olemme viettäneet aurinkopäivät puistossa. Se on ollut niin ihanaa! Pieni käsi, joka ottaa kädestäni kiinni ja koko ajan kutsuu minua antamallaan lempinimellä ja haluaa näyttää kaikkea minulle. Ja se lämpö ja vedessä kahlaaminen!

Onnistuin polttamaan itseni kyllä aika pahasti, vaikka olin rasvannut itseni kunnolla. Ilmeisesti en kuitenkaan tarpeeksi, heijastaahan se vesikin aurinkoa ja siellä suurimman osan ajasta vietinkin. Oli kyllä ihan sellainen olo, että tälläinen kesä saisi olla suurimman osan aikaa, aurinko saa kivutkin hetkeksi unohtumaan, vaikka välillä iho vähän kärähtää. Ja vaikka olimme vain tien toisella puolella kotoani, en kaivannut minnekään muualle. Ei minnekään etelänmatkalle tai hiekkarannalle, kauas ravaamaan uusien paikkojen ja nähtävyyksien perässä. Paras olotila ei synny paikasta, vaan siitä miten suhtautuu asioihin. Tässä läheisessä puistossa, auringon paistaessa ja pienen ihmisen kanssa leikkiessä vedenrajassa, siinä oli kaikki mikä teki minusta onnellisen.

PhotoGrid_1434985265387_resizedMitä olen rakastanut kesässä ja aurinkopäivissä todella paljon, on se että kaikki ihanat tatuointini voivat olla samaan aikaan esillä!

Olen niin onnellinen, kun on niin lämmin, että voi pukeutua omaan tyyliin ja näyttää kuvat iholla. Kauniit, kellomaiset polveen yltävät hameet, hihattomat topit ja helmikorvakorut korvissa, sellainen naisellinen tyyli on ominta minulle ja kesällä on ihana olla vähän kevyemmin pukeutunut. Ilman mitään sukkahousuja ja neuletakkeja. Olen tullut niin hyvälle tuulelle, kun niin vieraat kuin tutut ihmiset ovat kehuneet tyyliäni. ”Rakastan sun tyyliä, kun se on yhtä aikaa tollainen naisellinen ja vähän fiftariakin sisältävä, mutta kuitenkin ihan omanlainen ja se sopii sulle niin hyvin. Sitten et kuitenkaan oo pelkästään naisellinen, vaan sulla on myös noi tatutoinnit, jotka tekee siitä hauskan yhdistelmän” Näin kuvaili eräs ystäväni. Monet tuntemattomat ovat kommentoineet jostain yksittäisestä vaatekappaleesta ja varsinkin tatuoinneistani olen saanut paljon palautetta, sekä kyselyitä missä ne on hankittu.

Tämä sairaus on muuttanut kehoani ja suhtautumistani siihen, sillä kokoajan tulee tarkkailtua erilaisia oireita: milloin särkee minne, milloin turvottaa, milloin lähtee hiukset, milloin paino heittelehtii, milloin puutuu paikat, milloin kiristää jonnekin ja milloin on ihan voimattomat paikat. Olen aika kriittinen kehoani kohtaan, mitä olen tietenkin opetellut pehmentämään. Tulemme jo paremmin toimeen kehoni kanssa, kun olen tehnyt töitä eteen ja oivaltanut mitä kaikkea olemme yhdessä kestäneet. Olen oppinut myös näkemään itseni kauniina: juuri nyt, juuri tälläisenä.

kauneusMinun ei tarvitse odottaa, että tervehdyn, laihdun, muutun jollakin tapaa. Olen kaunis juuri tälläisenä. Minussa, kehossani näkyy, ettei elämä ole aina helppoa, mutta se saa vain arvostamaan itseäni enemmän. Ja jos joku ei sitä ymmärrä tai näe, ei hän ole arvoiseni, eikä hänen mielipiteensä huomion arvoisia.

Näin ajattelen, vaikka välillä tulee vielä heikkoja päiviä, milloin jokin asia ulkonäössä painaa tai olen epävarma. Onneksi ne ovat nykyään harvinaisempia ja olen omaksunut jo uuden, pehmeämmän asenteen kehoani kohtaan. Oma tyyli ja tatuoinnit ovat myös auttaneet asiassa – hallitsen kehoani, koristelen sitä oman tyylini mukaan ja rohkeasti luotan tyyliini.

Ihana olo, auringon lämmittämä iho ja kohta voin pukea sen päälle jotkut kivat vaatteet ja lähteä näkemään ihanaa ystävää. Ihana kesäpäivä!

Tsemppiä

fatOlen ollut aika rikki siitä miten kehoni on muuttunut ja en ole itse voinut vaikuttaa siihen.

Sain keskiviikkona tilanteeseen parasta lääkettä.

Eräs ystävä, johon olen tutustunut syksyllä, tuli luokseni iltateelle. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja olin jo ikävöinyt hänen seuraansa. Hän on ihanaa seuraa, sillä hän on niin vahvasti oma itsensä ja pyrkii jatkuvasti kehittämään itseään erilaisilla, luovilla tavoilla. Meillä on helppoa yhdessä ja meistä tuli nopeasti ystäviä, jotka jakavat vaikeitakin asioita keskenään ja voivat luottaa toisiinsa.

Avauduin siis hänellekin tästä sairauden aiheuttamasta ahdingosta, kun oma keho muuttuu ja itse ei voi vaikuttaa. Puhuin ulkonäköpaineista ja muutoksesta. Näytin vanhoja kuvia itsestäni, joita olin löytänyt. Kerroin, että olen hämmentynyt ja surullinen.

Ystäväni ensireaktio oli hämmästys, ”En ollut ajatellut, että olisi tyytymätön kehoosi tai ulkonäköösi, sinähän olet upea!”. Hänelle kriiseilyni tuli yllätyksenä. Hän ymmärsi sen lähtökohdat, miten sairaus vaikuttaa minuun, mutta ihmetteli silti suhtautumistani. ”Kuule, sinun pitää kantaa kurvisi ylpeydellä! Pehmeys ja kurvit vain tekevät sinusta kauniimman ja persoonallisemman. Näissä kuvissa, jossa olet pari vuotta sitten, näytät kyllä nätiltä, mutta hyvin samanlaiselta kuin monet muut. Nyt sinä olet kaunis. Sinulla on oma, naisellinen tyyli ja upea luonne. Olet voimakkain ja vahvin ihminen, jonka tiedän, olet selvinnyt ja jatkuvasti selviydyt päivittäin isoista haasteista. Rankka lapsuus, vaikeat perhe- ja sukulaissuhteet, sairaus… Ja silti olet mielettömän herkkä, ihana, kiltti ja huomaavainen. Sinä olet upea ja tiedän monia, jotka rakastaisivat noin naisellista kroppaa. Kanna kurvisi nyt vain ylpeästi!”

Sain sellaisen rakkaudellisen, spontaanin puheen, että en voinut kuin liikuttua. Tämä ihminen on tutustunut minuun, kun olen ollut sairauden runtelema, enkä itseni mielestä parhaimmillani. Hän näki minut, aidon minun ja jopa sen, mitä en itse ole osannut nähdä. Tämän, koskettavan ja spontaanin puheen jälkeen tuntui, että niinhän asiat on. Minä olen tässä kehossa ja olemme käyneet paljon asioita yhdessä läpi, myös hyvin vaikeita asioita. Kehoni on kaunis jo vain sen takia. En ehkä näytä samalta kuin ennen, en ole saman kokoinen ja olen muutenkin muuttunut. Se ei kuitenkaan tee minusta yhtään vähemmän kaunista tai hyvää. Olen erilainen, mutta kaunis. Olen omalla, aidolla tavalla kaunis. En saa vähätellä itseäni tai ulkonäköäni, vaan minun pitää nähdä se muutos mikä minussa on tapahtunut ja että muutos ei ole pahasta.

kaunisKeskustelimme tatuointini ja kriiseilyni innoittamana rakkauden ja pelon teemoista. Puhuimme minun uskomisesta universaaliin rakkauteen ja hän kysyi, ajattelenko sitten että on olemassa myös jokin paha. Mielestäni meille on annettu vapaa tahto ja sen takia ihmiset voivat valita rakkauden sijasta pelon, milloin he voivat toimia rakkaudettomasti. Tämän takia maailmassa on myös pahoja asioita, ne juontavat pelokkaiden ihmisten pelosta. Koska loppujen lopuksi melkein minkä tahansa päätöksen voi johtaa perimmäiseen kysymykseen, valitakko rakkaus vai pelko. Luotanko, että olen rakastettava ja asiat järjestyvät, vai pelkäänkö etten kelpaa enkä pärjää. Kysymys on yllättävän vaikea, itse  saan päivittäin taistella sen kanssa ja sen takia minulla onkin konkreettiset muistutukset valinnasta: tatuoinnit ranteessani.

Joskus tarvitsee kuitenkin vähän ulkopuolisten apua ja tsemppiä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on näin ihania ystäviä ympärilläni, jotka palauttavat minut maan pinnalle omista peloistani ja epäilyksistäni.

size

Soutaa, huopaa

soutaminen2Yllä oleva kuva samalla naurattaa ja itkettää minua, koska se on niin tuttua omassa elämässäni.

Kun pelkkä kävely tai seisominen sattuu, on liikunnan harrastamisen ajattelukin kipeää. Liikunnan sanotaan helpottavan kipuja tai ainakin auttamaan sietämään niitä paremmin, mutta miten aloittaa kun koko ajan sattuu? Olen ainakin itse tuskaillut tämän kysymyksen kanssa todella paljon.

Olen käynyt kerran viikossa uimassa taloyhtiöni uima-altaalla, kun minulla on sinne oma vuoro. Olen todella kiitollinen, että se löytyi oman unelmakotini taloyhtiöstä ja nautin siitä joka kerta. Useimmiten ensin teen vesijuoksua ja lopun ajan pompin, venyttelen ja hulluttelen. Veden kannattelu saa ihmeellisen tunteen aikaan: ihan kuin olisin terve, ilman kipuja ja pystyisin liikkumaan normaalisti.

Kerran viikossa ei kuitenkaan ihan riitä. Varsinkaan kun en aina pääse sinne, jos olen niin kipeä, että pelkään jääväni altaaseen. Olen jo muutaman kerran jäänyt omaan kylpyammeeseeni, kun lonkat ovat olleet niin kipeät, etten ole pystynyt nostamaan jalkojani tarpeeksi päästäkseni sieltä ylös. Kotona tilanne ei ole niin paha, voin aina valuttaa lisää lämmintä vettä altaaseen, mutta uima-altaaseen jääminen olisi pahempi juttu. Vesi on noin 23asteista ja siellä tulee nopeasti viileä, jos ei liiku. Ja seuraava vuoro on vasta seuraavana iltana. Vaikka pidän puhelinta uima-altaan reunalla, todella kipeinä päivinä en uskalla mennä ollenkaan uimaan.

Olen siis ollut aika tuskastunut. Tai ehkä enemmän peloissani. Triptyl-lääkkeen käyttäminen ja lopettaminen vaikuttivat tähän ehkä eniten. Tiesin lääkkeen aloittaessani, että se saattaa lisätä ruokahalua, nostaa painoa ja kerätä nestettä, mutta tietenkin halusin kokeilla jos se auttaisi kipuihin ja uniongelmiini. No, kuten ehkä tiedätte, sain kamalat sivuvaikutukset (jatkuva, kamala väsymys) ja sen vaikutus kesti vain muutaman kuukauden, minkä jälkeen lääkettä olisi pitänyt nostaa ja nostaa, kunnes tilalle olisi pitänyt ottaa lisää lääkkeitä, vielä vahvempia sellaisia. Pelko lääkekoukusta sai lopettamaan lääkkeen ja onneksi selvisin suhteellisen pienillä vieroitusoireilla, päänsärkyä ja väsymystä. Kivut palasivat vanhaan malliin ja tuntuvat vielä vaikeammilta. Eikä tässä kaikki – kehoni muuttui. Olen ennenkin ollut pehmeä ja naisellinen, enkä haluakaan olla mikään langanlaiha. Mutta lääkekuurin jälkeen kehoni ei ole tuntunut ihan omalta, se on eri muotoinen ja tuntuinen.

Kehon muuttuminen, vaikeat kivut ja pelkästään kävelyn tehdessä kipeää, olo oli ihan neuvoton. Sain koiraani vietyä kolme kertaa päivässä tuttuun tapaan, mutta välillä kyyneleet nousivat silmiin kesken lenkin tai jouduimme kävelemään paljon lyhyemmän matkan, paljon hitaammin. Pelotti. En muutenkaan hallitse kehoani sairauden takia, mutta jos kehoni muuttuu vielä näin ulkoisesti ja liikunta on mahdotonta, missä olen vaikka muutaman vuoden päästä? Tätä menoahan tilanne vain huononee ja kroppa alkaa rapistua, mikä taas vaikuttaa kipuihini.

soutaminenNo siihenhän tämä tyttö ei suostu!

Hain tarmokkaasti kirjastosta useita erilaisia pilates- ja muita kuntoiludvd:eitä. Kokeilin ja katsoin niitä, mutta mikään niistä ei sopinut sellaisenaan. Liikkeet tuottivat kipua tai en edes pystynyt niihin. Sarjoissa oli myös niin paljon vaihtelua, että ensin tehtiin liike maantasossa ja sitten pystyssä, taas alhaalla, jne. etten pysynyt perässä. Ylhäältä alas ja alhaalta ylös pääseminen on niin kipeää tekevää, että tälläiset sarjat olivat ihan tappavia.

Eli ei pilatesta – vieläkään! Yritin ottaa selvää, saisinko toisen uintivuoron, mutta se ei onnistunut. Käytän jo nyt tuplavuoron ja jään silti yliaikaa melkein joka kertaa, kipeänä kaikki kun on hitaampaa. Rupesin katsomaan eri liikuntamuotoja ja niiden harrastusmahdollisuuksia. Kaikki olivat hieman pidemmän matkan päässä, sillä asun Helsingin laitamilla nykyään. Pelkäsin sitoutua mihinkään, jos olisin niin kipeä, etten pääsisikään aina osallistumaan. Eikä lajeista voi aina tietää ennen kokeilua, aiheuttavatko ne sittenkin kipuja.

Hylkäsin siis senkin idean ja aloin tutkia mitä vaihtoehtoja minulla olisi harrastaa kotona. Tutkittuani ja keskusteltuani, kyseltyäni ja pohdittuani, löysin omalta tuntuvan vaihtoehdon – soutulaitteen! Se on hellä nivelille, parantaa aerobista kuntoa ja vaikuttaa koko kehoon: käsiin, jalkoihin, vatsa- selkä- ja hartialihaksiin.

Menin siis erilaisille nettikirpputoreille ja aloin tutkimaan valikoimaa. Täysihintaisena minulla ei todellakaan olisi mitään mahdollisuutta laitetta ostaa, eikä se olisi kannattavaakaan. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, jos se ei toimikaan. Löysin useamman edullisen vaihtoehdon ja hetken myyjien kanssa neuvoteltua, oli kaupat syntyneet. Maksoin laitteesta 30€ ja kuljetuksen, mikä mielestäni oli vielä kohtuullinen hinta käytetystä laitteesta. Ei mennyt kuin hetki, niin toimiva soutulaite nökötti keskellä lattiaani.

Olen käyttänyt soutulaitetta nyt useamman kerran, tosin olen aloittanut vähän kerrallaan. Lisään harjoitusaikaa ja vastusta vähitellen, että kroppakin ehtii sopeutua muutokseen. Sain ystävältäni vinkin käyttää nahkahanskoja treenatessa, sillä käsieni puristusvoima on fibron takia heikko ja näin treenaus helpottuu. Oikean tekniikan tarkistaminen oli myös tarpeen: alkuveto lähtee aina jaloista ja kädet tulevat mukaan vasta loppuvedosta. Oikea asento on tärkeä: istua ryhdikkäästi selkä suorana, vatsalihakset napakkana ja hartiat rentoina. Tein ensimmäisellä kerralla tyypillisen virheen, tuijottelin laitteen mittaria ja sen näyttämiä lukemia, kertyneitä vetoja, ajan kulumista… No siitähän tuli niskat kipeäksi. Tästä oppineena muistan jatkossa pitää katseen suoraan eteenpäin kohdistettuna.

Laite on nyt aktiivisessa käytössä, muuten sen saa piiloon sängyn ja sermin väliin. Vieraani eivät meinanneet huomata koko laitetta, niin hyvin olen sen saanut yksiööni piilotettua.

Tärkein kysymys varmaan kuitenkin on, onko käytöstä tullut kipuja. Näin kevyellä aloituksella ja pienellä vastuksella, ei ainakaan vielä ole tullut. Tietenkin lihaksia vähän aristaa ja on treenauksesta tulevaa pientä kipua, mutta se kuuluu asiaan. Ei mitään isompaa tai kummempaa ainakaan vielä. Jatkan harjoitusajan nostamista ja vastusten lisäämistä vähitellen, päivittelen tänne tilannetta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERATykkään soutulaitteesta sen tehokkuuden lisäksi myös siksi, että voin kuvitella olevani oikeasti soutuveneessä jollain ihanalla järvellä nauttimassa kesäpäivästä… Ainakin tällä hetkellä siis nautin tästä liikuntamuodosta ja sen löytymisestä!

Tikulla silmään vai miten se menikään…

sairaalaTämän päivän vietin Meilahden sairaalan reumapolilla. Ja taas saa ihmetellä, että miten sairaalasta lähtiessä voi olla sairaampi ja masentuneempi olo kuin sinne mennessä?

Sen sijaan, että olo olisi helpompi, niin on sellainen olo kuin tikulla olisi pistetty silmään tai avattu vanhoja haavoja.

Sairaalakäynti aloitettiin määrittelemällä toimintakykyäni. Kysymykset esimerkiksi miten pystyn pesemään hiukset itse, pääsenkö itse ammeeseen, miten pystyn avaamaan tai sulkemaan tai nostamaan erilaisia esineitä, kuinka siivoaminen sujuu… Niihin vastaaminen latisti heti alkuunsa. Takana on erittäin hankalia päiviä, milloin en ole näistä asioista itse selvinnyt ja olen joutunut saanut turvautua ystävieni apuun. Kun lääkäri sitten toimintakyvyn määrittelyn jälkeen kysyi ”Miten sinä oikein pärjäät, kai sinulla on miesystävä kotona auttamassa?” ja sain todeta, että ”Ei, erosin juuri naisystävästäni”, olo vain paheni hänen voivotellessa tilannettani.

Sain vain mielessäni rauhoitella itseäni: onneksi minulla on ihania ystäviä ja hätätapauksessa myös perhe, jolta saan apua.  Sairastaminen ja/tai avun tarve eivät mielestäni ole mitenkään hyvä syy seurustella, tai pysyä huonossa suhteessa. Eikä suhteessakaan olo takaa tarvitun avun tai tuen saamista. Tämä tulee varmasti jatkossa olemaan haaste mahdollisten kumppanien kanssa, miten olla vahva ja itsenäinen, mutta silti avoin ja heikko toiselle. Miten olla suhteessa toiseen ilman, että sairaus kuormittaa? Ja kuitenkin sairaus ei mihinkään häviä, joten se tulee asettamaan joitakin rajoja suhteelle. No, nämä ovat onneksi tulevaisuuden haasteita… Nyt nautin vapaudestani ja oikein imen kaiken hyvän muilta saamani itseeni, mutta otan rauhassa: en ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Haluan ja minun pitääkin ensin alkaa opetella elämään itseni  ja sairauteni kanssa keskenään. Vasta sitten voin tuoda jonkun toisen ihmisen mukanani tähän kuvioon ja muutenkin elämääni.

lääkkeetToimintakyvyn määrittelyn jälkeen alkoi kehon tutkiminen. Käytiin läpi pituus, paino, rasvaprosentti, luutiheys ja  vesimäärä. Onneksi naislääkärini oli erittäin hellä ja huomioonottava käsittelyssään, pystyin kantamaan itseni ylpeästi myös alusvaatteissa. Paino ja rasvaprosentti olivat, kuten tiedossa oli, hieman viitearvoja korkeammat, mutta hän totesi vain ”lääkärinä minun täytyy mainita näiden olevan sydämen kannalta riskitekijöitä, jos paino tai rasvaprosentti ovat hieman koholla, kuten nyt, mutta näihin vaikuttaa aina monet asiat, eivätkä ne ole niin suoraviivaisia kuin joskus väitetään. Muuten sitten, no, sinuna en huolehtisi, vaan kanna itsesi kauniistii”. Tämä lohdutti, sillä olen kyllästynyt arvosteleviin tai jopa loukkaaviin kommentteihin hoitohenkilökunnalta kehoani kohtaan. Kehon vesiprosentti oli liian alhainen, mistä kyllä sain tiukkoja käskyjä juoda enemmän.

Kun perustiedot oli kirjattu ylös, kävi reumatologi nivelet läpi ensin käsin ja vielä tarkisti ultraäänellä onko niissä nesteitä. Tämä oli erittäin kivulias toimenpide, sillä jokainen nivel oli kipeä ja niiden taivuttelu ja testailu ei ollut mitenkään pikkujuttu. Lääkäri sanoikin ”no katselinkin kirjoittaneeni viime selostukseeni, että melkeinpä joka paikka kipeänä ja sama, ellei pahempi tilanne nyt”. Viime kerralla sain fibromyalgiapisteistä 15/18 ja tänään sain 18/18. Täydet pisteet, ei kylläkään mikään hurraan paikka. Onneksi nestettä ei ollut nivelissä, vaan pelkkiä ei-tulehduksellisia oireita.

Tutkimuksen aikana löytyi myös syy oikean jalkapöydän kivulle, jota on kestänyt noin viikon verran- rasitusmurtuma! Erittäin kivulias, jota olin vähätellyt ja yrittänyt vain unohtaa, vaikka kävelykin on kivuliasta. Määräykseksi tuli lepo ja rasituksen välttäminen – voi olla aika vaikea toteuttaa, sillä on muutamia labrakokeita missä juosta, sekä aktiivinen koira, jota ulkoilttaa…

Lopuksi katsottiin vielä lääkitystä, lääkäri oli tyytyväinen triptylin aloittamisesta ja antoi ohjeet sen lisäämiseksi. Parin viikon päästä, jos sivuoireita ei tule, niin voin kuulemma nostaa annosta tarvittaessa jopa 50mg/vrk. Vähän pelottavaa itse alkaa annostelemaan, mutta toisaalta hyvä, kun on lupa tehdä näin tarpeen vaatiessa. Olin kuulemma niin kosketusarka, että tuskin riittää nykyinen 10mg. Arcoxiaan tuli myös vinkki ottaa pahempaan kipuun 1 tabletti 60mg arcoxiaa ja 2g panadolia samaan aikaan, kuulemma tehostaa arcoxiaa ja sitä ei tarvitse ottaa niin paljon.

sairaala_oviAstuin sairaalan ovesta pari tuntia myöhemmin ulos – ja mitä jäi käteen? Paha mieli ja todella kipeä kroppa.

Koko loppu päivän on ollut kiukkuinen ja itkuinen olo. Sama tilanne todettiin uudelleen, olen sairas, ja sanottiin vaan jatkamaan samaan malliin, vähän kokeilemaan eri lääkemiksiä. Ei toiveita helpotuksesta tai uusista keinoista. Uusi vamma, vaikkakin vain rasitusmurtuma, painamassa mieltä. Tuntuu kuin sairaalaan menisi vain diagnasoitavaksi, nimeämään kipeitä paikkoja ja hoitoa on turha edes olettaa saavansa.

Vaikka mitä mä odotin? Luulin, että tämä olisi kevyt  juttu, vähän vaan katsotaan tilannetta, enkä edes odottanut muuta. Mutta kun oma tilanne oikein väännetään rautalangasta – kokeillaan, kirjataan, kysellään, arvioidaan, väännellään, käännellään, painetaan, merkitään, väritetään tikku-ukkoa- sitä vaan ahdistuu. Haluaisinko olla 23-vuotias tälläisen, parantumattoman diagnoosin kanssa? En. Ja taas sen joutui kohtaamaan kohta kohdalta ja oikein näkemään, että toimintakyky on tällä hetkellä taas alentunut.

Pelottaa, ahdistaa, väsyttää, jännittää. Vaikkei tässä tullut mitään uutta.

Mutta vanhassakin on jo tarpeeksi…

Omanarvontunnosta

mainoskuvaOlen tänään töissä joutunut, vai pitäisikö sanoa saanut, lukea ja selata ison pinon naistenlehtiä. Jotenkin alkaa pikkuisen kyllästyttämään ne 0-koon mallit ja vielä niiden alla sitten uusimmat laihdutusvinkit.

Täällä töissäkin saa jatkuvasti kuunnella, kuinka joku on nyt taas jollain uudella dietillä ja miten hirveää kärsimystä se on. Mutta kauneuden eteen pitää kuulemma kärsiä, sillä näillä dieteillä olijoilla on kuulemma kauheat makkarat tai allit tai muu osa, jota kukaan muu ei edes huomaa ilman niiden osoittamista. Ja kuitenkin, vaikka he saavat tuloksia aikaan, niin eipä aikaakaan, kun taas ollaan lihottu ja taas aloitetaan jokin dietti. Yksi yli 60-vuotias nainenkin aloitti vichy-dietin ja lopetti täysin kaikki hiilihydraattien syömiset. Pistää vaan miettimään, että mitä se tekee aivojen toiminnalle, varsinkin kun riski saada jokin aivo-/muistisairaus nousee iän noustessa… Aivot kuitenkin tarvitsevat hiilihydraatteja.

Onneksi tänään on viimeinen työpäivä ja jää nämä keskustelut kuulematta. Silti pistää miettimään, että miksi ihmiset tekevät niin itselleen? Jos he ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä, muuttaisivat ruokailutottumuksiaan pysyvästi ja liikkuisivat enemmän, eivätkä kokeilisi näitä vaarallisia diettejä. Ne ovat vielä niin vaikeita ylläpitää, että niistä usein sortuukin heti painon tiputtua.

Tärkeintä kuitenkin mielestäni olisi oppia pitämään itsestään sellaisena kuin on. Tietenkin itselleen voi tehdä muutoksia, jos ei ole tyytyväinen, mutta se ei muuta omaa käsitystä itsestäsi. Jos et pidä itsestäni isokokoisempana, niin et myöskään pienempänä.

Tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Itse painiskelen jatkuvasti omanarvontuntoni kanssa, etten määrittelisi sitä liikaa ulkoisten asioiden kautta. Olen nähnyt läheltä, miten ihmiset, joidenka omanarvontunto tulee vain ulkoisista asioista, ahdistuvat ja masentuvat. He kääntyvät sisäänpäin, muokkaavat vain itseään ja unohtavat muut. Ja koska kauneus on kuitenkin katsojan silmissä ja objektiivisesti sen arvioiminen on mahdotonta, tyytymättömyys on jatkuvaa. Jos he kokisivat oman arvonsa tulevan myös sisäisestä kauneudesta – kuinka he huolehtivat läheisistään, velvollisuuksistaan, ihmissuhteista, työstään, opiskelustaan, sanoistaan ja teoistaan- he haluaisivat toimia niin, että he voisivat olla näistä asioista ylpeitä. Näitä asioita on helppoa toteuttaa päivittäin, on siis helppo saada hyvää oloa omasta toiminnasta ja kasvattaa omaa arvostusta itseään kohtaan.

xl

 Käyn jatkuvasti kamppailua itseni kanssa. Kun sisäinen ääneni alkaa arvostella kehoani tai ulkonäköäni, yritän herätä tietoiseksi siitä ja kyseenalaistaa sen. Sen sijaan, että alkaisin arvostelemaan tai miettimään joko niitä huonompia kohtia itsessäni tai etsimään parempia kohtia, lohdutan itseäni. Sanon itselleni, että ”ei haittaa, ymmärrän että nyt tuntuu pahalta. Muista kuitenkin, että olet arvokas ja ihana”. Yritän olla määrittelemättä omanarvontuntoani ulkoisten asioiden kautta, vaikka välillä siihen tietenkin sortuu. Muistutan itseäni päivittäin asioista, joita olen hoitanut hyvin ja asioista, joista voin olla ylpeä. Onneksi ympärillä on nyt myös paljon aitoja ihmisiä, ystäviä, joiden kanssa voi olla rehellisesti oma itsensä ja saada muistutuksia siitä, että olen sisäisestikin kaunis ja riittävä. Ihan ilman mitään yritystä, olemalla vain oma itseni.

Yritin löytää tukea uusille ajatuksilleni ja tosiaan löysinkin sitä uudesta, kuten divarikirjoituksessa kerroin, kirjastani: Anna Johanssonin Norsu nailoneissa- naiseudesta, ruumiista ja nälästä. Kirja, joka sai nauramaan, melkein itkemään, ihastelemaan ja kauhistelemaan sekä herätti tunteita laidasta laitaan. Sitä en voi kuin suositella ravistelemaan omia ajatuksia omasta kehonkuvasta ja miten kulttuurimme siihen vaikuttaa. Se herätteli kyllä ajatuksia, mistä nämä kelpaamis- ja riittämättömyysajatukset johtuvat…

Koska  loppujen lopuksihan myös tässä dietti- ja laihdutuskeskustelussakin on kyse siitä omasta ajatuksesta, ”olenko minä riittävä näin?”. Riitänkö tuolle, tälle, noille ihmisille. Riitänkö kumppanille, ystäville, läheisille. Riitänkö näin, kun kaikkialla näkyy toisenlaista kuvaa kauneudesta, seksikkyydestä ja hyvinvoinnista. Riitänkö näin itselleni.

   Varsinkin Suomessa meihin iskostetaan tietty häpeä-kulttuuri, missä itseään ei saa kehua, pitää olla nöyrä ja vaatimaton. Kun vielä nykyaikana media korostaa yhtä tietynlaista mallia naiseudesta, kehonkuvasta, seksistä ja seksikkyydestä, mikä vastaa vain hyvin pientä osaa naisista, on helppo ruveta epäilemään itseään ja omaa kelpaamistaan. Katsomme itseämme ja muita tästä muotista poikkeavia naisia helposti arvostelevasti, sillä me tai he eivät vastaa meille muodostunutta kuvaa naiseudesta. On siis hyvä miettiä, mistä meidän käsityksemme ns. kelpaavasta naiseudesta tulee? Kun tiedostaa omat ajatuksensa paremmin, niitä voi alkaa kyseenalaistamaan. Onko tämä ajatukseni totta? Onko käsitykseni naiseudesta tai kauneudesta samanlainen kuin kaikilla muilla? Mahtuuko naiseuteen useita eri malleja? Voinko alkaa näkemään mikä minua viehättää naiseuden mallina enemmän kuin muut ja ymmärtämään, että se on silti vain yksi malli useista? Voi olla helpompi aloittaa muiden arvostelun vähentämisellä ja tunnistamalla omat ajatukset.

Kun voi vähän helittää muiden arvottamisesta esimerkiksi koon ja ulkonäön suhteen, voi hiljalleen myös tehdä saman itselleen. Aloittaa puhumaan itselleen uudella tavalla. Sanoa itselleen ”Minä olen hyvä näin.” ja lopettaa pyrkimykset muokata ja muovata itseään johonkin tiettyyn malliin. Lopettaa vaaralliset dietit. Lopettaa tai ainakin aluksi edes vähentää arvosteluaan. Sopia rauha itsensä kanssa ja ymmärtää, että oma elämä lähtee omasta kehosta. Se on matkalippu elämään, vain sitä kautta voit elää. Et voi paeta omaa kehoasi minnekään. Jos et opi olemaan sovussa sen kanssa kun se on isoimmillaan, et ole sovussa itsesi kanssa myöskään pienimmillään. Laihduttamisessa ja itsensä muokkaamisessa on paljon kyse siitä, että voisi olla toisenlainen, joku joka on kauniimpi, seksikkäämpi, menestyvämpi tai onnellisempi. Mutta jos lopetat tälläisen ajattelun ja alat elää heti sen mukaan, että ”olen hyvä näin”, sinun on luovuttava tälläisestä jossittelusta. Ja alettava elää oman itsesi kanssa. Se voi olla vaikeaa, jos määrittelet oman arvosi vain ulkoisten seikkojen kautta. Pitää alkaa opetella kehumaan itseään muista saavutuksista ja puhumaan lempeämmin, pehmeämmin.

10557394_721477624555954_8633440120899504348_n

 Itse olen herännyt näihin ajatuksiin, kun aloin turhautua kehooni ja omiin mahdollisuuksiini muokata sitä. Sairaana moni liikuntamuoto ei onnistu ja usein kipu vaikeuttaa ihan tavallisten, arkirutiinien tekemistä, joten kaikki ylimääräinen on hankalaa. Yritän syödä järkevästi, sallia välillä makunautintoja, pysyä liikkeessä ja liikkua mahdollisuuksien mukaan. Koira pitää liikkeessä ja viikottainen uintivuoro pitkien koiran kävelytyslenkkien lisäksi pitää kuntoa joten kuten yllä. Kehooni pitää suhtautua nyt siis hellästi ja anteeksiantavasti, eikä arvostella kykyä toimia ja sen kokoa tai ulkonäköä. Tehdään sen mukaan mitä voidaan ja mennään sillä. Vähitellen onneksi alan nähdä ja ymmärtää, mistä kaikesta ollaan yhdessä selvitty ja miten se yrittää pysyä koossa kaikesta huolimatta… Ja se on aika kaunista.

PS. Kannattaa kurkata tähän linkkiin, jos mediassa näkyvä naiskuva kyllästyttää ja haluaa nähdä upeita, rohkeita naisia:

http://www.huffingtonpost.com/2014/08/13/body-love-expose-project-jes-baker-liora-k_n_5672917.html

Antikvariaattien penkomista ja lääkityksestä

kirjasto2Tänään aamulla huomasin olevani tilanteessa, ettei minulla ollut kotona yhtään lukematonta kirjaa ja tiesin työpäivän olevan sen verran hiljainen, että kirja olisi siellä parasta seuraa. Tykkään käydä kirjastoissa ja lainata kirjoja, mutta olen niin materialistinen tässä asiassa, että haluan myös omistaa kirjoja. Jos pidän jostain kirjasta, haluan usein palata niihin uudestaan ja vähintää selailla sitä useasti läpi. Myös pelkästään niiden näkeminen kirjahyllyssä ilahduttaa. Joinain kipu-päivinä on ihana vaan jäädä sänkyyn kirjan kanssa ja unohtaa kipu sen avulla edes hetkeksi.

 Kävin siis tänään penkomassa kahdessa eri antikvariaatissa, toisessa aamulla ja toisessa töiden jälkeen. Ja penkomassa on paras sana kuvaamaan niitä käyntejä, koska molemmilla kerroilla aikaa hurahti reilusti ja pengoin hyllyjen lisäksi myös pahvilaatikoita ja erilaisia alennuskoreja. Ja se kyllä kannatti!

kirjatAamuisesta antikvariaatti-reissusta mukaan tuli muutamia kaunokirjoja. Viime viikolla Katja Ketun Kätilö-kirja ihastutti minua ja olin onnellinen, kun löysin samalta kirjailijalta Hitsaaja-nimisen kirjan. Toisen vanhan tuttavan Torey Haydenin kirja löytyi mukaani myös. Täysin uusi ja tuntematon Catherine Millet pääsi myös mukaani teoksella Catherine M:n seksuaalielämä. Innokas divarinpitäjä nainen suositteli kirjaa mielenkiintoisena lukuelämyksenä ja antoi sen kaupanpäälle ilmaiseksi, joten mielenkiinnolla odotan mitä se pitää sisällään.

kirjojaniTöiden jälkeiseltä retkeltä antikvariaattiin löytyi sitten toinen kasa kirjoja! Kädet tulee kyllä vaatimaan oman huomionsa illalla, kun olen tälläisiä kantamuksia raahannut kotiin.

Jo muutamia päiviä sitten olin bongannut jo kiinni olevan antikvariaatin ikkunassa kirjan ”Rakkaus samaan sukupuoleen – homoseksuaalisuuden historia” ja toivonut saavani sen itselleni. Kävin siihen heti käsiksi ja rupesin selaamaan melkein 400 sivuista kirjaa sohvalla. Ei mennyt kuin hetki ja olin varma, että tämän ainakin kannan kotiin. Kuvat ja selaamani tekstit olivat todella mielenkiintoisia, olen aina ollut kiinnostunut kuinka ei-perinteiset ei-heterosuhteet ovat eri aikakausina pärjänneet ja eläneet. Tästä paksusta eepoksesta riittää kyllä luettavaa useammaksi kerraksi, vaikka luku kerrallaan!

Sukupuolentutkimuksen hyllyltä löytyi myös kirja ”Norsu nailoneissa”, mikä sai pelkällä hassulla nimellään katsomaan takakanteensa.

”Millaista on olla lihava nainen? Entä miltä tuntuu olla nälkäinen nainen? Ja miten yhteiskunta määrittelee sen, kuka oikeastaan on lihava?”

Kirja lupaa kumota erilaisia virheellisiä käsityksiä lihavuuteen liittyen ja käsitellä lihavuuteen liittyvää häpeää, joten mielenkiinto heräsi ja tämäkin kirja lähti mukaan.

20140507_172152Harrastus-osiolta löytyi sitten kasviskeittokirja, mitä ensin vain selailin. Tämä yllätti helpoilla ja herkullisen näköisillä resepteillä, joiden kokeilusta kerron kyllä täälläkin sitten. Toivottavasti tulee hyviä lopputuloksia – muuten tämä kirja kyllä lähtee kiertoon minultakin!

20140507_171955Ehdottomasti mielenkiintoisin kirja oli viimeisin löytö ”Mielekkäästi irti kivusta ja sairaudesta – tietoisen läsnäolon menetelmä kärsimyksestä vapautumiseen”. Siitä suostuin maksamaan korkean hinnan, kokonaisen kympin jo aiemmin käytetystä kirjasta. Olen muutenkin lukenut viime aikoina kirjoja tietoisesta läsnäolosta ja kokenut siitä olevan hyötyä rentoutumisessa. En ole kuitenkaan pahimpina kipuhetkinäni onnistunut rentoutumaan tai meditoimaan, joten tässä näytti selailun perusteella olevan tarpeellista tietoa ja niksejä tähän ongelmaan. Jos tämä auttaisi toimimaan paremmin kivun kanssa meditoidessa, voisi lääkkeetön kivunhoitoni parantua vielä lisää!

Syön tällä hetkellä periaatteessa kahta eri lääkettä, mitkä ovat lääkkeettömän kivunhoitoni tukena. Escitalopram actavista menee 10mg päivässä, tällä lääkityksellä aloitettiin fibromyalgian hoito. Sen tarkoituksena on ylläpitää toimintakykyä ja kohottaa mielialaa. Olen aiemmin suhtautunut masennuslääkkeisiin hyvin negatiivisesti, mutta lääkärin kovasta painostuksesta suostuin sitä kokeilemaan. Huomasin kuitenkin yhden asian muuttuneen lääkityksen myötä: luovuuteni palasi. En edes ollut huomannut sen kadonneen ennen kuin se palasi. Rakastin nuorempana kirjoittamista ja kirjoitin todella paljon. Yhtäkkiä se vain hävisi ja pelkästään koulutehtävien kirjoittaminenkin oli tuskaa. Yhtäkkiä, noin pari kuukautta lääkkeen aloituksen jälkeen huomasin ajattelevani, että olisipa kiva taas kirjoittaa jotakin. Kiinnostus maalamista ja piirtämistäkin kohtaan heräsivät ihan uudella tavalla. Jo tämän blogin pitäminen olisi ennen tuntunut kauhean uuvuttavalta, nyt se on yksi päivän kohokohtiani, kun saan purkaa omia ajatuksiani sanoiksi. Muuta konkreettista hyötyä en ole kovin paljoa huomannut, kuin luovuuden ja paremman hereillä olon, ennen pakolliset päiväunet ovat jääneet poikkeustilanteita lukuunottamatta kokonaan väliin.

Toinen lääke, mitä minulle on määrätty on Arcoxia 60mg. Se on vähän uudempi tuttavuus. Olin pitkään sinnitellyt pelkästään actaviksen ja lääkkeettömien kivunhoitojen avulla, mutta lopulta otin lääkärin kovempaan puhutteluun. Olin saanut vain alentavaa kohtelua (painon ja kunnon haukkumista) sekä olan kohautteluja (no tämä on niin yksilöllinen sairaus, toista auttaa joku mikä pahentaa toista). Viime kerralla onneksi jokin oli muuttunut ja lääkäri oli oma-aloitteisesti tutkinut fibromyalgiaa. Keskustelu sujui kerrankin hyvin ja hän ehdotti Arcoxia 60mg pahimpiin kipupäiviin, jota on esimerkiksi poikkeuksetta kuukautisten aikaan.

Ensimmäisellä kerralla petyin lääkkeeseen tosi paljon, sillä sen vaikutusta tuskin huomasi, lääkärin kehuista huolimatta. Tutustuin lääkkeeseen paremmin ja puhuin muiden fibroa sairastavien kanssa, ja tajusin sen johtuvan sen tulehduskipulääke-ominaisuudesta. Fibromyalgia eroaa esimerkiksi reumasta siinä, että reumaa sairastavalla on nivelissä tulehdusta, joka aiheuttaa kipua ja fibroa sairastavalla (välttämättä) ei ole. Näin ollen tulehduskipulääkkeet eivät auta fibrokipuihin. Monet tätä sairastavat ovat kuitenkin saaneet Arcoxialla pahimman kipupiikin ohi, ottamalla tupla-annostuksen. Huom! En suosittele ketään ottamaan ilman lääkärin kanssa neuvottelua yhtään sen enempää mitään lääkettä kuin on määrätty, mutta kerron oman kokemukseni, joka on monella sama. Otin seuraavalla pahalla kipu-kerralla 60mg x 2 eli kaksi tablettia yhden sijaan. Näin tein kolmena päivänä peräkkäin, kun kivut olivat taas menkkojen aiheuttamien hormonihäiriöiden takia pahimmillaan. Ja kappas – kivun pahin piikki lähti pois! Pystyin taas toimimaan, kuten normaalin ja vähän normaalia pahemman kivun kanssa yleensä toiminkin. Myös seuraavana päivänä, kun otinkin vain yhden tabletin, teho oli parempi. Kehoon oli muodostunut paremmat vasteaineet lääkkeelle, kun olin käyttänyt sitä aluksi useamman ja näin se reagoi nopeammin, paremmin lääkkeeseen, myös silloin kun otin sitä kerta-annoksena vähemmän.

Sivuoireita ei onneksi kummassakaan lääkkeessä ole ilmennyt, paitsi yksi: actaviksen käytön jälkeen nenä on ollut jatkuvasti tukossa. Tähän lääkäri suositteli käyttämään limakalvoja kosteuttavaa nenäsuihketta.

sänkyPyrin kivunhoidossa aina ensisijaisesti lääkkeettömyyteen, mistä kirjoitan jatkossa paremmin. Nyt aion hypätä sänkyyn uusien kirjapinojeni kanssa ja hoitaa käsien kipua vain olemalla ja hemmottelemalla itseäni: juon teetä, painun peiton alle ja luen.

Hyvää No diet-päivää!

5208Tänään on kansainvälinen No diet-päivä, jonka tarkoituksena on juhlistaa kehojen monipuolisuutta, oman kehon hyväksymistä sellaisenaan ja ihmisten ulkonäön moninaisuutta. Tarkoituksena on myös lisätä tietoisuutta diettien riskeistä ja terveellisestä elämästä kaiken kokoisena. Kuulin tästä päivästä vasta eilen, vaikka sitä on juhlittu jo yli 20-vuotta ja vaalean sininen nauha on otettu sille symboliksikin.

uskonSorrun yhä vieläkin heikkoina hetkinä ajattelemaan, että pitäisi olla laihempi, pienempi kokoisempi ja vastata yleistä kauneusihannetta. Varsinkin kun kipujen takia on vaikea harrastaa liikuntaa ja oman kehon muokkaamistavat tätä kautta supistuu, niin joskus on ihan toivoton olo, että näillä eväillä mennään, vaikka muuta haluaisi.  Kaikki tämä, vaikka pidän siitä, että olen pehmeä. Se kertoo tälläisen No diet-päivän tarpeellisuudesta. Toivottavasti se tulee yhä useamman tietoisuuteen!

large3Minusta on ihanaa, että ihmiset ovat erilaisia ja erinäköisiä, joten vihaan ajatusta siitä, että vain yhdenlainen kauneusihanne olisi oikea. Yritän tehdä töitä sen eteen, että hyväksyisin itseni omanlaisenani, enkä sortuisi puhumaan itselleni kovalla äänensävyllä. Uskon, että pienet valinnat arjessa voivat jo olla merkittäviä muutoksia pidemmällä aikavälillä. Olen vaihtanut viljatuotteet kokojyvä-vaihtoehtoihin ja tavoitteena on jaksamisen salliessa kehittää itselle sopiva, kotitekoinen leipä gluteenittomista vaihtoehdoista.  Käytän maitotuotteita vähän ja nekin pyrin ostamaan homogenoimattomina, jotta niissä olisi suolistolle tärkeitä bakteereja tallella, sekä käyttämään hapanmaitotuotteita. Syön vähän punaista lihaa ja eineksiä, mutta yritän olla itselle armollinen. Joskus sitä vaan väsyttää niin paljon, ettei jaksa tehdä ruokaa ja silloin on turha tehdä itselleen huonompaa fiilistä, kuin mitä jo voimattomuudesta itsestään tulee.

uskonOlen muutenkin viime aikoina käsitellyt omia käsityksiäni voimakkuudesta ja heikkoudesta. Lapsena on suojellut itseään peittämällä oman heikkoutensa ja oppinut pitämään sen piilossa, joten olin tottunut ihailemaan enemmin voimakkuutta kuin heikkouden näyttämistä. Mutta jos en salli itselleni heikkoutta, kiellän itsestäni yhden tärkeän ja hyvän piirteen. Heikkoudenkin tarkoitus on kertoa oma viestinsä ja suojella minua, eikä se ole huonommuutta. Se on myös tosi inhimillistä ja nykyään ihailen muissa ihmisissä olevaa uskallusta näyttää oma heikompi puolensa, joten miksen tekisi sitä myös itse? Miksi kieltäisin itseltäni puolen, joka kuitenkin on osa itseäni ja samalla yksi hyvistä puolistani?

Heikkouteen liittyy myös kivun kokeminen. En ole uskaltanut aina näyttää kipuani ja vieläkin, yritän peitellä sitä myös itseltäni. Yritän hallita sitä vain poistamalla sen, mikä on todettu todella vaikeaksi, melkein mahdottomaksi tehtäväksi. Ehkä minun pitää alkaa antamaan itselleni mahdollisuus myös kokea se kipu ja olla heikko. Joskus yksin ollessa, omassa turvallisessa kodissa, antaa mahdollisuus vain päästää se kaikin tavoin näkyville. Ainakin se olisi uusi tapa toimia, jos ei muuta. Ja voihan se paljastaa jotain uuttakin kerrottavaa minulle…

uskoVoimakkaana ja vahvana, heikkona ja herkkänä, on tärkeä olla uskoa itseensä. Uskoa, että näin olen hyvä, minä olen hyvä ja olen itselleni hyvä. Puhun itselleni lempeämmin ja pehmeämmin, katson peiliin sallivammin ja otan No diet-päivän sallivuutta arkeeni mukaan.

New York

nykki3

Huh, taas kotona! Matka on ohi ja aikaeroväsymyksestäkin alkaa jo pääsemään eroon. Kuten otsikosta voi päätellä, matkustin siis perheeni kanssa New Yorkiin. Hullua lähteä noin vain toiselle puolelle maailmaa, kiitos tästä kyllä isälleni, sekä hänen hyvin ajoittuneelle työmatkalleen. Oma budjettini ei riitä muutenkaan mihinkään, joten tälläinen matkustaminen ei olisi ollut omasta takaa mitenkään mahdollista.

Muutaman päivän varoitusajalla siis järjestin töistä vapaata ja löysin itseni keskeltä suurkaupungin nopeatahtista elämää. Kaikkialla oli kaikkea; ihmisiä, mainoksia, valoja, ääniä, kauppoja, ravintoloita, leipomoita, deli-kauppoja, kiskoja, autoja, takseja, taloja, pilvenpiirtäjiä… Ja kävellessäni keskellä kaikkea sitä, mistä kaupunki on tunnettu, huomasin muuttuneeni. Ennen kaipasin kaikkea suurta ympärilleni, elämää, tapahtumista, paikkoja, ihmisiä, suuria asioita, halusin hukkua ihmismassaan ja olla osa sitä. Nyt huomasin kaipaavani rauhaa. Stressaannuin siitä, että hotellihuoneeseenkin kuuluu jatkuvasti sireenien äänet, hälytyskellot, liikennemelu, huutelu. Kaikkialla oli jatkuva häly ja melu.

Varmasti tähän vaikutti myös se, että kaikki se jatkuva häly ja stressitason nouseminen, sekä huonosti nukkuminen vaikuttaa myös fibrokipuihin. Fibron osalta matkustaminen olikin aika raskasta, jouduin tsemppaamaan itseäni paljon, etten olisi antanut kipujen vaikuttaa liikaa tai alkaa näkymään. Lentokoneessa piti jatkuvasti venytellä ja kävellä, ettei pääsisi jäykistymään ja kaupungissa pitää energiajuomaa ja -patukkaa laukussa kipulääkkeiden lisäksi. Aikaeron takia väsymys oli päällä jatkuvasti ja häly tuntui vain pahentavan sitä, joten ei matkustaminen pelkkää herkkua ollut.

nykki2Onneksi myös New Yorkista löytyy rauhaisia paikkoja. Kun ensimmäisen kokonaisen päivän jälkeen huomasin hälyn vaikutuksen itseeni, tiesin minne halusin; Keskuspuistoon. Paikka, jossa on tilaa vain olla, ei tarvitse kuluttaa tai suorittaa mitään, voi vaan olla. Ostimme siskoni kanssa eväät ja etsimme auringosta paikan, istuimme nurmikolle ja vain nautimme puistosta. Aurinko paistoi, lämmintä oli +20c ja puisto kuhisi elämää. Koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä, lapsia hoitajineen, kaveriporukoita, pukumiehiä lounaalla, ihmisiä lepäämässä… Ilman hälyä. Kun sain hetken levätä ja nauttia rauhasta, asennoituminen loppumatkaan muuttui. Kaaoksen kaatuessa päälle, etsin rauhaa itsestäni. Hengitin palleahengitystä, mietin Keskuspuistoa ja kuinka keväistä siellä oli. Ja yhtäkkiä jaksoin taas paremmin, olin sitten Times Squarella tai Jersey Garden-ostoskeskuskompleksissa tai vaikka hotellihuoneessa.

kaaos

Parasta suurkaupunkiin ja erityisesti New Yorkiin matkustamisessa olivat kyllä silti naiset.

large4Enkä tarkoita naisilla nyt mitään ”kuumia kissoja”, vaan ylipäätään naisten ulkonäön ja kauneusihanteiden monipuolisuutta! Yhtäkkiä joka puolella on kaiken kokoisia, värisiä, tyylisiä, näköisiä naisia. Eikä kukaan kiinnitä huomiota, että onpas joku kurvikas tai onpas jollakin hullunkurinen tyyli. Ihmisiä on niin paljon, että joukkoon mahtuu kyllä. Amerikkalainen small talk-kulttuuri myös näkyy kaduilla, kun ihmiset uskaltavat kehua toisiaan: liikennevalojen vaihtumista odotellessa sain kuulla kehuja mekostani, sovituskoppiin mennessäni myyjä ihasteli sormustani, joku heitti kadulla ohimennessään kehun jos toisenkin. Ilmapiiri on aivan toisenlainen kuin täällä, avoin ja salliva, eikä kehumista pelätä edes vieraita kohtaan.

Uskon, että kun näkee  päivittäin kaikenlaisia ihmisiä, kehoja ja tyylejä, ja ne muuttuvat osaksi normaalia katukuvaa, myös yleinen ilmapiiri muuttuu. Kauneusihanteet eivät ole niin yksitoikkoisia, vaan niitä on monia. Kehoaan uskaltaa kantaa ylpeämmin ja ehkä oma kehonkuva voi olla sallivampi.

Esimerkiksi itse en ole mitään xs-kokoa, vaan ennemmin pehmeä, naisellinen ja hieman pyöreä. En enää häpeä sitä Suomessakaan, mutta olen varovainen. Vähän epäileväinen, ajattelen yleisimmän kauneusihanteen olevan toisenlainen kuin miltä oma kehoni näyttää. Olen ottanut vauvan askelia siihen suuntaan, että olen tyytyväinen siihen miltä näytän, miltä tunnun ja miten pukeudun. Olen opettelemassa kantamaan itseäni ylpeämmin. Kehonkuvani on vasta muuttumassa, sen oltua niin pitkään niin tiukka. Mutta New Yorkissa pystyin vapautumaan. Yllätyin jatkuvasti positiivisesti siitä, miten eri kokoiset naiset pukeutuivat näyttävästi ja kantoivat itseään ylpeästi. Kukaan ei piilotellut itseään, pukeutunut huomaamattomasti tai häpeillyt kehoaan. Se sai minut olemaan uskalias, pukeutumaan reilusti vain oman tyylini mukaan naisellisesti ja kantamaan sitä ylpeästi. Toivon, että kannoin sitä asennetta myös vähän mukanani Suomeen ja voisin ottaa sitä käyttöön arjessakin. Koska loppujen lopuksi, ihmisen tekee kauniiksi se, miten itsensä kantaa, eikä se koko.

large 2